Siitä on aikaa, kun viimeksi päivittelin kuulumisia. Tässä on elelty niin tasaista arkea, ettei ole ollut oikein mitään raportoitavaa. Mutta nyt on!
Aamulla ihmispomo oli aivan hermoraunio. Käveli ympäri taloa, istui pöntöllä ja hiplasi minun mahaa niinku joku tärähtäny. Siinä se arvosteli oonko pyöristyny vai en. Hitto vie, kattos vaan peiliin; hyvin on ruoka maistunu ittelleenki! Onneksi sitä höösäämistä ei tarvinu kauaa katella, kun lähdettiin. Minne, sitähän ei mulle kerrottu, mutta autolla jokatapauksessa. Pötköttelin omalla paikallani ja otin siinä pienet aamutirsat. Väsyin nimittäin sen ihmispomon touhotusta katsellessani.
Tultiinki aika pian perille ja pääsin autosta ulos. Ihan hirrrrveesti oli hajuja ja tuoksuja. Joku eläinten kohtaamispaikka ilmeisesti. Piti siinä postata pikkuiset terveiset seuraaville tulijoille, ennenkuin lähdettiin sisälle. Siellä huomasin, että katos vaan, eläinlääkärillehän sitä tultiin. Ihmispomo puhui jostain tiineysultrasta ja aloin muistella, että sehän onki tuttu juttu. Ooteltiin joku tovi, ja sitten mielettömän kivan olonen eläinlääkäri tuli ja kutsui minua nimeltä yhteen huoneista.
Olin ihan hyvällä mielellä, heiluttelin häntää ja kuvittelin, että on ihan perusreissu. Vaan mitä vielä! Siihen tuliki pari ihmistä, jotka ei yhtään tajunneet, että oon tämmönen omanarvontuntoinen daami! Ne vetäs minut kuule ketarat taivasta kohden jonku vekottimen päälle. Eläinlääkäri puhui ultrauskourusta, ja enpä oo moisessa ennen ollukaan. Ihmispomo siinä yritti mulle sanoa, että tämä on ihan ok ja rauhassa vaan, ei mitään hätää. Ai siis EI MITÄÄN HÄTÄÄ? Kysyn vaan, että millä oikeudellahan tuo kuvitteli, ettei mulla oo mitään hätää, ku pitää maata puolipimeessä huoneessa ketarat taivasta kohden ja kaunista mahakarvoitusta vedellään partakoneella veke!? Juu, kiitos mutta ei kiitos sanoin ja aloin rimpuilla irti niiltä pitelijöiltä. Lopulta ihmispomoki tajus, että alkaa mennä reippaasti ressin puolelle tämä touhu. Eläinlääkäri oli just saanu sanottua, että kyllä täällä pentuja on! No kai minä nyt sen tiesin sanomattakin, enhän mikään ekakertalainen oo näissä hommissa. Ja niin se on tienny ihmispomoki vaan se on niin hermoheikko (voin kertoo näin meidän kesken, että ei tulis pärjäämään luonnetestissää..), että ei usko ennenkuin näkee.
No, päätin siinä sitten pistää vähän pahemminki rimpuiluksi ja ihmispomo sanoi, että tämä tieto riittää, ei tarvi alkaa laskemaan sen kummemin montako pentua on tulossa. Ja just, kun kiitin sitä katseellani, se perkele (anteeksi voimasana, mutta tässä se on paikallaan!) pyytää niitä pitelijöitä vielä leikkaamaan mun kynnet! Ai että minä kärsin, siis se oli jo aivan isku vyön alle! Ihmispomo saa kyllä kääntää minut vaikka solmuun muuten, mutta minä inhoan kynsien leikkaamista! Pakkohan se on antaa tehdä, mutta kyllä osoitan kaikin tavoin, että se on mulle henkinen kuolema, joka kerta. Nyt se bruuttukseni sitten päätti, että laittaa ventovieraat leikkaamaan ja ite vaan kattelee vierestä.
Minut nostettiin toiselle pöydälle ja laitettiin kylelleen. Ja sitten; naps naps naps naps naps... ai että minä niin inhoon sitä touhua! Olin kuitenkin jo niin henkisesti loppu, että nöyrryin ja maata retkotin siinä sitten vaan, kohtalon orjana. Eläinlääkäritäti päättikin vielä yllättää ja haki oman ultramasiinansa siihen lähelle, ja heti kynsien leikkuun jälkeen sain jäädä kivasti kyljelleni pötköttelemään. Ne vielä halus kurkistella minun pentusia. Se oli mulle jo ihan ok, ihmispomoki vaikutti ihan onnelliselta ja minua kehui ja rapsutteli. Ja vähän mulla alko itelläki kiinnostaa, että minkahanlainen hunnilauma sieltä tällä kertaa ois tulossa. Aika kauan ne ihasteli siinä minun pikkuisiani, ja ei niistä kyllä varmaa lukua saatu vieläkään. Mutta ihmispomo sanoi, että ainakin viisi palleroa ne saivat laskettua, ja sydämet löivät terhakkaasti.
Viimein koitti se hetki, kun pääsin takaisin lattialle ja tottakai nappasin palkaksi eläinlääkärin tarjoamat herkut. Pääsin autoon ja sitten taas kaikki oli hyvin, oikaisin hyvään asentoon omalle paikalleni ja pyysin ihmispomoa viestittämään Pipolle ja Oliverille, että voivat pikkuhiljaa alkaa valmistautua isyystesteihin. Hah, eivätpähän nekään pääse ihan nuin vaan hommasta luistamaan.
Että semmonen reissu! Ihmispomo on onnesta soikeena ja itse mieluiten haluan vaan unohtaa koko paikan. Nyt taidan pyytää ihmispomolta jonkun mehukkaan lounaan, se näyttää olevan just niin heikolla mielentilalla, että taidan tänään saada kaiken mitä keksin pyytää!
Ihan lopuksi täytyy vielä jakaa yksi viimeaikainen ylpeyden hetki; minun tyttäreni Unna (sen hieno nimi on Äänekäs Onnenapila) kävi luonnetestissä ja täytyy sanoa, että hienosti flikka pärjäs! Oli saanut pisteitä + 155 ja vielä laukausvarma perään. Olisipas kiva, jos muutkin jälkeläiset kävisivät semmoisessa koirien ikiomassa kummituslinnassa. Minäki olen käynyt, ja vaikka sitä nyt ei ihan joka päivä jaksais, niin ihan jees se oli kuitenki.
Kuvia laittelen sitten myöhemmin, kunhan tuo ihmispomo vähän perehtyy uuden kameran käyttöön. Veikkaan, että se alkaa pian räpsimään niitä ikuisia mahakuvia minusta, *huokaus*.
