Juovattaan

Olen aina rakastanut eläimiä. Omaa lemmikkiä kinusin vanhemmiltani varmaan siitä asti, kun pystyin tuottamaan ymmärrettäviä lauseita. Ensimmäiset lemmikit syntymäkodissani olivat kaksi undulaattia, joista luovuttiin pikkuveljeni allergian vuoksi. Tai niin minulle ainakin kerrottiin. Olin niin pieni, ettei minulla ole niistä kovin selvää muistikuvaa.

Myöhemmin pappa toi minulle syntymäpäivälahjaksi kissanpennun. Kesän vietimme Riitu-kissan kanssa mummin ja papan mökillä, mutta kun syksy saapui, eivät vanhempani luvanneet kissan muuttaa meille. Riitu asusteli aikansa mummolassa ja sitten se hävisi.

Suurin haaveeni oli saada oma koira. Lainasin kirjastosta kaikki mahdolliset koirakirjat ja haaveilin, minkä rotuisen ottaisin, jos saisin valita. Pikkukoululaisen suosikkeina taisi olla lähinnä erilaiset spanielit ja kultainen noutaja. Välillä isä oli jo myöntyä koiran hankinnalle, mutta äiti oli ehdoton; meidän taloon ei mitään karvaista elukkaa tule! Eräänä päivänä katsoin ikkunasta, kun isä palasi metsästysreissultaan. Yleensä juoksin omaan huoneeseeni, koska en halunnut nähdä kuolleita jäniksiä, jotka isä toi riippumaan seinustalle. Mutta sillä kerralla katseeni kiinnittyi heti keltaisen Ladan takapenkille, jossa seisoi koira! Juoksin pihalle ja kuulin, että meille muuttaa Tessu. Tessu oli suomenpystykorvan oloinen, todennäköisesti hieman sekarotuinen n. 6-vuotias narttukoira. Isä oli sen tavannut huonoista oloista jonkun maalaistalon pihasta ja ostanut kai hetken mielijohteesta ja säälistä itselleen. Muistan edelleen elävästi sen pikkutytön onnen tunteen, kun talutin ekaa kertaa ikiomaa koiraa!

Tessu oli aivan mahdottoman viisas ja ihana koira. Sen luottamus ihmiseen ei ollut karissut ja se osasi kulkea pikkutytön kanssa nätisti hihnassa, vaikka tuskin koskaan oli hihnalenkeillä käynyt. Tessu ei kerennyt meillä kauaa olla, kun se synnytti kaksi mustaa pentua. Pennut syntyivät halkovajaan meidän huomaamattamme. Ensin syntynyt kuoli päivän ikäisenä, mutta toinen pentu, Musti, jäi meille asustamaan.

Musti eli vielä sittenkin, kun muutin lapsuudenkodista omilleni. Olin toki ajatellut, että hankin heti itselleni jonkun ihanan sisäkoiran, mutta ei se ihan niin yksinkertaista sitten ollutkaan. Silloinen poikakaveri, nykyinen aviomies, osottautuikin kissaihmiseksi. Niin meille muuttikin Puppe-kissa ja koirahaaveet jäivät hamaan tulevaisuuteen.

Välillä meillä oli hetken aikaa nuori teini-ikäinen tanskandoggi ja sitten sekarotuinen koiranpentu, mutta sen oikean, oman koiran ottaminen venyi ja venyi.

Kun sitten viimein sain mieheni ylipuhuttua koiran ottamiseen, aloimme vääntää rodusta. Keskustelut aloitettiin siitä, että mies halusi tanskandogin ja minä shetlanninlammaskoiran. Ja ihan loogisestihan meille sitten v. 2007 tuli paimensukuinen lapinkoira! Piki tuli meille sijoitukseen ja se olikin näin jälkeenpäin ajatetuna hurjan mahtava juttu! Sain Pikin silloiselta omistajalta Saaralta hurjasti apua ja tukea koira-asioissa. Saara myös innosti meidät Paimensukuisen Lapinkoiran Seuran Katselmukseen, pariin viralliseen näyttelyyn ja ylipäätään koiramaailmaan mukaan.

Pikin ollessa n. 1,5-vuotias sen veli sai pari epileptistyylistä kohtausta ja Saara päätti, ettei pennuta sukuriskeistä johtuen Pikiä. Se siis siirtyi meidän nimiimme.

Marraskuussa v. 2009 meidän pihalla vieraili tuttavamme sekarotuinen uroskoira ja tästä pikarakkaudesta Piki tuli tiineksi. Kun sitten eräänä tammikuisena perjantaiaamuna seurasin vierestä seitsemän täydellisen pikkukoiran syntymää, jäin koukkuun syntymän ihmeeseen! Pennut kasvoivat ja kehittyivät ongelmitta, Piki oli erinomainen emä ja pennuille löytyi helposti uudet kodit. Niinpä minulle jäi erittäin hyvä maku koko "projektista".

Myöhemmin, kun Pikin veljen epilepsiakohtaukset eivät enää toistuneet ja ekan pentueen koirat kasvoivat terveiksi aikuisiksi, uskalsin alkaa suunnitella ihan "oikeaa" paimensukuispentuetta. Avuksi ja tueksi sain Äänekäs-kennelin Inka-Marin. Yhteistyössä saimme aikaan Äänekäs Onnen-pennut, joiden kanssa sain jo kokea hieman kasvattajan huoliakin. Yksi pentu meinasi menehtyä heti syntymän jälkeen, useammalla pennulla todettiin napatyrä ja muutama pentu sai kunnon ripulin juuri luovutusiän kynnyksellä. Kaikesta kuitenkin selvittiin ja se syntymän ihmeen seuraaminen oli taas jotain sanoinkuvaamattoman ainutlaatuista.

Onnenpentujen jälkeen hurahdin ihan lopullisesti paimensukuisiin lapinkoiriin. Aloin osallistua aktiivisemmin seuran toimintaan, tutustuin kasvattajiin ja harrastajiin, olin mukana järjestämässä Katselmusta. Toisen paimensukuisen hankinta alkoi tuntua pakonomaiselta ja niin meille muutti v. 2012 Noki. Piki tuli aikanaan meille ihan sattumalta ja oli pelkästään hyvää tuuria, että tietämätön tumpelo sattui saamaan hienon koiran upealta kasvattajalta. Nokia hankkiessani sen sijaan jo tiesin, mitä haluan - ja etenkin mitä en halua. Nokin pentueessa yhdistyi kaikki se, mitä tulevalta pennulta halusin. Nokia hankkiessa minulla muhi jo ajatus kasvattamisesta ja halusin nartun, jonka kanssa se lähtökohtaisesti olisi mahdollista.

Yritin päästä useampaan kertaan kasvattajan peruskurssille, jotta voisin anoa omaa kennelnimeä. Kurssit sattuivat vaan aina täyttymään liian nopeasti tai olemaan huonona ajankohtana töiden kannalta. Tässä vaiheessa minulla oli jo selkeä ajatus kasvatustyöni punaisesta langasta; se olisi käyttämättömät, iäkkäät urokset. Paimensukuisten kanta on niin pieni, että jokainen terve(päinen) yksilö on arvokas suvunjatkaja. Toisakseen, vaikka paimensukuinen lapinkoira on verrattain hyvinkin terve rotu(linja), niin niillä on runsaasti erilaisia perinnöllisiä sairauksia. Suuri osa niistä puhkeaa tyypillisimmin 2-5-vuotiaille koirille, joten vanhemmasta uroksesta tiedetään jo paljon mitä tulee sen ja lähisuvun terveyteen. Kolmanneksi niissä vanhoissa uroksissa on sitä jotain. Sitä sisäistä charmia, silmistä loistavaa elämänkokemusta, viisautta. Voisi sanoa, että olen heikkoina vanhoihin peräkammarinpoikiin.

Pikillä alkoi olla jo ikää sen verran, että jos sen aikoi vielä pennuttaa, olisi v. 2014 viimeinen järkevä ajankohta. Koska kasvattajakurssi oli edelleen käymättä, sovimme Inkan kanssa taas yhteistyöstä. Tällä kertaa sainkin sitten ihan kunnon oppimäärän käytännön kasvatuksesta. Kokeilimme kaksoisastutusta, pentue syntyi sektiolla, yksi pentu lopetettiin kitalakihalkion vuoksi ja pentuja syntyi peräti yksitoista. Mutta kaikesta tunnemyrskystä huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, pentueesta tuli minulle todella tärkeä ja myös tietynlainen ylpeyden aihe.

Sain sitten lopulta sen kasvattajakurssinkin käytyä. Kovin paljon siellä ei enää uutta asiaa tullutkaan, niin paljon nuiden pentueiden kanssa oli jo kerennyt käytännön kautta oppia. Mutta mielenkiintoiset kaksi päivää ne olivat.

Tuli aika anoa kennelnimeä. Ensin ajatuksena oli joku Pikiin ja Nokiin liittyvä. Koska Nokin virallinen nimi on hyvin voimakkaasti metsään juontava, perhe keksi nimen Pikimetsän. Olin jo vähällä anoa ensisijaisesti sitä. Kunnes sitten tajusin, että Piki-alkuisia kennelnimiä on jo yli kaksikymmentä. Halusin kuitenkin jonkun hieman persoonallisemman. Koska olen Lappi-hullu, aloin katsella saamenkielisiä sanoja ja paikkoja. Jossain vaiheessa eksyin Meänkielestä kertoville nettisivuille. Siellä törmäsin sanaan "juovattaa", joka tarkoittaa seuraamista, perässä kulkemista. Ihastuin siihen ajatuksena ja jotenkin tuo sana, Juovattaa, tuntui sopivan omaan suuhun hyvin. Mietin hetken perään laitettavaa n-kirjainta, ja päädyin sen laittamaan. Siitä siis tuli kennelnimeni Juovattaan. Kennelnimianomus kiersi muutamia kuukausia byrokratian kiemuroissa ja sitten viimein kevättalvella 2015 posti toi mieluisen kirjeen; nimi oli myönnetty.

Kasvatuksessa minulla ei (ainakaan vielä) ole kovin suuria pitkänlinjan tavoitteita. Toiveena on saattaa maailmaan mahdollisimman terveitä, mahdollisimman mutkattoman ja kivan luonteen omaavia perhekoiria. Parhaimmillaan paimensukuinen on mielestäni koira, joka soveltuu yhtälailla lapsiperheen kotikoiraksi kuin aktiiviseen harrastamiseenkin. Luonne-erot samankin pentueen sisällä ovat suuria ja haluankin valikoida kasvattieni kodit ennenkaikkea luonteiden ja koiraan kohdistuvien odotusten perusteella. Meiltä ei voi nyt eikä tulevaisuudessa varata pentua värin perusteella. Todennäköisesti tulen jatkossa valikoimaan jokaiselle pennulle mielestäni sopivimman kodin sen sijaan, että pentua haluavat voisivat itse pentunsa valita. Toki toiveita kuunnellaan. Minä kuitenkin tunnen pennut parhaiten, niiden kanssa kun päivittäin touhuan ja arkea elän.

Minulle on tärkeää pitää kasvattaminen niin pienimuotoisena, että varmasti kerkeän paneutumaan jokaiseen pentueeseen kunnolla. Pennut kasvavat meillä lapsiperheen arjen keskellä, eivät missään erillisissä kenneltiloissa. Ne saavat vallata paitsi sydämemme, myös kotimme ja pihamme. Pentujen kanssa kuljetaan ennen luovutusta jo erilaisissa paikoissa, ne ruokitaan mahdollisimman monipuolisesti ja kaikki pennut pentutestataan. Näin opin pennuista paljon ja ne on helpompi valikoida sopiviin koteihin. Haluan ottaa myös pentua odottavat ihmiset mukaan pentueen elämään mahdollisimman paljon. Meillä saa käydä katsomassa pentuja niin usein kuin haluaa. Laitan myös aktiivisesti kuvia, videoita ja kuulumisia pennuista. Uskon, että näin pentu tuntuu jo luovutushetkellä tutummalta ja omalta. Se on molemminpuolinen etu.

Tutkin omilta ja sijoitusnartuiltani paljon muutakin kuin pakolliset pevisan vaatimat tutkimukset. Pakollisten lonkkien ja silmien lisäksi kaikilta tutkitaan ainakin kyynärät, polvet sekä tarvittavat geenitestit (pompentauti, prcd-PRA ja jatkossa myös DM, mikäli eivät ole periytymisen perusteella selvät). Lisäksi mahdollisesti esim. sydän, selkä ja TGA-kilpirauhastesti. Pyrin myös luonnetestaamaan kaikki nartut ennen pennutusta. Urosten osalta voin sitten hieman tinkiä tutkimuksista, jos kyseessä on iäkäs uros. Jalostukseen käytän tietenkin vain terveitä narttuja. Olen ehdottomasti avoimuuden kannattaja ja kerron rehellisesti sairausriskit, viat ja puutteet.

Pentujen tulevilta kodeilta odotan yksinkertaisesti asiallista koiran pitoa. Saat harrastaa tai olla harrastamatta. Saat ruokkia nappulalla, raakaruualla tai siltä väliltä. Ja niin edelleen. Toiveita minulla toki on: Toivoisin, että kasvattini ei "katoaisi maailmaan tuuliin", vaan kuulisin sen elämästä aina välillä. Toivoisin, että kasvattini terveystarkastettaisiin ainakin lonkkien, kyynärien, silmien ja polvien osalta. Toivoisin, että kasvattini mahdollisista sairauksista tai vioista ilmoitettaisiin paitsi minulle, myös PLS terveystietokantaan ja rotuyhdistykselle. Toivoisin, että kasvattini luonnetestattaisiin. Nämä kaikki on toiveita, joiden toteuttamisesta jokainen kasvattini omistaja kuitenkin päättää itse. Vastavuoroisesti lupaan auttaa, tukea, neuvoa ja kannustaa parhaani mukaan.

Koska omaa koiramäärää ei ole tarkoitus kasvattaa kovinkaan suureksi, tarkoituksenani on silloin tällöin sijoittaa pentuja.  Sijoituksesta tehdään aina Kennelliiton sijoitussopimus yhtä pentuetta vastaan. Haluan, että sopimus on mahdollisimman reilu, ja haltija kokee, että koira on enemmän hänen kuin minun. Minulla ei ole siis suuria vaatimuksia sijoituskoiran omistajalle, perushyvä koiran hoitaminen riittää. Lisäehdoista on aina mahdollista sopia niin, että molemmat osapuolet tuntevat olevansa tyytyväisiä. Parhaimmillaan sijoituskoira on upea tapa päästä koiraharrastukseen mukaan! Jos siis kiinnostuit sijoituskoirasta, niin ota rohkeasti yhteyttä ja kysy lisää!