Hemmottelua, hössötystä ja julkisuuden nurja puoli

Täytyipä alkaa päivittämään kuulumisia, kun aivan tuli jo kyselyjä lisäkirjoituksista!

Mulla on ollut melkoisen mukava viikko. Tuo ihmispomo on alkanu hemmottelemaan minua. Ei se edes itse raukka huomaa, mutta niin vain sujahtelee ylimääräisiä makupaloja silloin tällöin, ja paijaa ja rapsuttaa aiempaa enemmän. Siis sehän kuvittelee, että minusta on tullut jotenki hellyydenkipeempi, kun oon parina iltana hypänny sohvalle sen kainaloon rapsutettavaksi. Oikeesti teen sen vaan kakaran kiusaksi; ihmispomon kainalo kun on kakaran lempparipaikka. Ja minusta on niin hauskaa katsella kakaran steppailua, kun se ei tiedä mihin se nokkansa työntäs, normipaikan ollessa varattu.

Pikkusen oon tässä Oliveria ja Pipoa miettiny. Ei oo uroista kuulunu yhtikäs mitään. Sen verran voin kertoo, että mulla on ollu kaks lyhyttä suhdetta aiemminki, ja melkosia hunsvotteja olivat neki urhot. Sain molemmille seitsemän kakaraa. Kannoin sen valtavan maharepun valittamatta ja synnytyksessä ei verta, hikeä eikä kyyneleitä säästelty. Imetin tissit ruvella ja putsasin pentupeppuja lähes 24/7. Ja mitä tekee isät? No tulevat katsomaan pentuja sitten, kun ne on semmosia söpöjä, lähes valmiiksi kasvatettuja pikkupalloja! Helppohan se on sitten tulla polleena siihen kehumaan, että "voi ja oi, kylläpä tein miehen työn, kun ihan seitsemän jälkeläistä kerralla sain alulle". Voin kertoo, että jos en ois näin kypsä ja aikuinen, niin turpiin ois tullu, molemmille! No, toinen sitten otti myöhemmässä vaiheessa vastuuta ja alkoi yhden murkkuikäisen poikansa lähivanhemmaksi. Että jotain nyt sentään..

Sitä oon siis tässä funtsinu, että jos nuo viikon takaiset hetken himoon antautumiset nyt kantaa hedelmää ja puserran x -määrän pentuja maailmaan, niin samapa mulla on jo alkaa valmistautua yh-elämään. Onneksi on jo tuota kokemusta, ja nuo ihmiset hyvänä tukiverkostona, että eiköhän siitä selvitä. Ihmispomo kertoi, että 17.10. mennään käymään ultrassa ja sittenhän sen näkee. Onneksi mulla on hyvät välit nuihin eläintohtoreihin. Tykkään ihan käydä, siellä on aina ollu tosi kivat ihmistyypit ja oon saanu useeasti kehujaki. Ne silmätipat on kyllä aika syvältä, mutta kilttinä friiduna oon kestäny neki jo monta kertaa.

Täytyy kohta lähteä tsekkaamaan tuo pihamaa, ettei oo mitään iltamyöhän hiippareita eksyny liian lähelle. Tällä tietty tarkoitan niitä naapureiden kissanrontteja. Mutta sitä ennen minun on pakko kertoa tästä julkisuuden kääntöpuolesta. Sunnuntaina olin kakaran ja ihmispomon kanssa ihan normaalisti lenkillä. Tassuteltiin tuolla yhdellä kivalla pellolla. Kakara spurttaili vapaana ja minä jouduin olemaan hihnassa, ihmispomo kun höpisi jostain juoksuajasta vielä (aika törkeetä kuvitella, että olisin mitenkään kiinnostunu enää mistään kolmannesta uroksesta, voi juma!) En antanu sen hihnan häiritä, koska pellolla oli mielettömän paljon ihania tuoksuja ja keskityin niihin.

Ykskaks huomattiin siinä, että kauempaa meitä kohti juoksee koira. Sen ihmispomoa ei näkyny missään ja valpastuin heti. Kun se tuli lähemmäs, niin huomasin heti, että joku säälittävä poikarukkahan se siinä. Ja voitteko kuvitella; se idiootti tuli suoraan minun luo ja alko ehotteleen siinä todella kaksmielisiä juttuja! Sanoin sille samantien, että kuka helvetti luulet olevas, että tuolleen törmäät meikän takapuoleen? No tämä törkeyden huippu alkaa selittämään, että kato luin blogistas, että oot aika kuuma ja helppo! Onneksi ihmispomoki kuuli, ja sano sille törkyturvalle, että nyt ala vetää siitä. Kakara ei tietty taaskaan tajunnu mistään mitään, mutta tuli se sitten mun takaa huuteleen jotain, ihan vaan minua kompatakseen. Ja sen verran oli kolmessa nartussa yhteisvoimaa, että häipy se tyyppi sinne mistä tuliki!

Myöhemmin ihmispomo kuuli, että se peltohuitelija oli semmonen meidän kakaraaki nuorempi sekarotuinen paimenkoiranalku, joka kuulemma on jo jonkin aikaa kuvitellut itsesään hieman liikaa. Pokkana vaan härskisti ehdotellu pikasuhdetta kaikille vastaantulijoille. Kaikenlaisia..!?

Mutta nyt lähden tsekkaamaan ne kissat, se on moro!

Ristus mikä reissu, vol 2

Mietin kauan, paljastanko koko totuuden tästä viimeaikaisesta rakkauselämästäni. Lopulta päätin luottaa teihin, armon lukijani. Olette varmasti tarpeeksi rentoa ja ymmärtäväistä sakkia, ettekä tuomitse.

No niin, vetäkää henkeä: Tuli torstai ja eiliset hurjastelut Oliverin kanssa olivat enää kiva pikku muisto. Ihmispomo vaan tuntu ihan yhtä hermostuneelta kuin edellisenäkin aamuna ja sääti taas niiden aamuruokien kanssa. Ei edes kertonu mitään etukäteen, kun vaan sitten kesken aamupäiväunieni tempas hihnan käteensä ja kutsui mukaansa.

Hyppäsin tietty mielissäni autoon. Aloin funtsia; kakara jäi kotiin, ei matkatavaroita.. ei hitokseen, mennäänkö me takasi Oliverin luo!? No aloin tietty heti vähän sukimaan kuontaloa kuntoon ja valmistauduin pieneen silmäpeliin.

Mutta ei, nyt mentiinki kyllä ihan väärään suuntaan. Eilen oltiin hurjasteltu moottoritiebaanaa ja nyt rytyyteltiin pikkuisia maalaisteitä. Lumoava lehmänkakkendaali haiskahteli vähän väliä ja piti ihan tähystää maisemia, niin kuule oli mukavaa! Aika nopeesti saavuttiinki oikein mukavanoloisen maatalon pihaan. Ihmispomo otti minut autosta ja sitten mulla meni pasmat sekasi; tarhassa minua odotti Erittäin Charmikas vanhempi herrakoira. Nyt on pakko avata historiaa sen verran, että semmoset tummat ja hieman iäkkäämmät uroot on aina ollu enempi mun makuuni. Mutta nyt löyty vaalee viikinki, joka pisti tämän mimmin kuumaksi. Tässä ei keretty edes mitään silmäpeliä miettimään, kun Pipo-nimiseksi esittäytynyt viikinki pyysi suoriltaan pusua!

No helou, mai daaling!

Mietin sekunnin eilistä ja Oliveria. Mutta eihän me mitään sovittu jatkoista, eikä oo pahemmin soittoa jäbältä kuulunu. Joten vedin kunnon kielarit siinä sitten tän vaaleen uroon kans.

Ihmispomoki tajus, että nyt synkkaa ja päästi minut Pipon mestaan. Ja jestas sentään, sehän kävi suoraan toimintaan! Pikkusen aikaa siinä mietin ja kuuntelin tuntojani. En oikein pystyny sanomaan ei, koska Pipon charmi puri kuus-nolla. Ihmispomot siinä puhu jotain harjoituksen puutteesta ja tajusin, että OMG, taas viedään jonkun poikuutta. Päätin ryhdistäytyä ja vihelsin pelin poikki. Kerroin Pipolle, että nyt loppu tämmönen sählääminen, että mä oon kuule ihan omanarvontuntoinen Leidi, ja jos tahot jotain enemmän, niin saat alkaa käyttäytyyn sen mukaisesti! Ihmispomo otti minut tarhasta pois ja aattelin jo, että nyt taisin sössiä koko homman. Mutta ne puhuiki sitten jotain, että Pipo on jo vanha herra ja sen täytyy antaa hieman levätä. Kysäsin siinä sitten tarhan läpi Pipolta, että paljoko sillä oikein tuota ikää on? No 12,5 vuotta, jösses. Kävin siinä sitten vähän nuuskimassa ympäristöä ja yritin ynnäillä tapahtumien kulkua: Hemmetin komee urho, poikamies, käy meikään kuumana... Hmmm..

Ei siinä sitten kauaa menny, kun Pipo kokos ittensä ja minä viestitin ihmispomolle, jotta homma hallinnassa ja päästäpä takas tarhaan. Onneksi oltiin samalla aaltopituudella ja tarhan ovi aukes. Hyppäsin sisään, kävin todella viekottelevasti oven viereen ja tää vanha irstas herrakoira puskee samantien päälle. Oli menny minun puhuttelut perille, voin kertoo! Uuuuuh, se anto mulle kunnon kyytit ja naps. Nalkissa oltiin.

Tajusin, että ihmispomot suunnilleen hyppii riemusta ja nehän tunki sinne tarhaan sitten kans. Tuskin voitte edes kuvitella niiden kehujen ja rapsutusten määrää! Siinä sitä sitten kökötettiin. Ja kökötettiin. Ja kökötettiin. Ihmispomot jo naureskeli, että muka nautiskellaan koko rahan edestä. Pyh. Minä lähinnä aloin jo miettiä, että onkohan tämä nyt joku ylemmän tahon rangaistus meikän kevytkenkäisyydestä. Pikkasen siinä ripitin itteeni, että vuorokausi ja kaks eri urhoa. Huh..

No, loppuhan se seki homma aikanaan. Pääsin takasi autoon ja taas ne ihmispomot lähti joidenki astutuspapereiden kanssa käväsemään sisällä. Mulla pikku morkkis painoi takaraivolla, mutta kävin silti vielä parit lentosuukot heittämässä Pipolle auton ikkunasta.

Niin siitä sitten ajeltiin kotiin. Ihmispomolla oli jälleen semmonen tyhmä virne naamallaan koko matkan. Ihan kuin eilenki. Ja taas se kehui minua. En viittiny kysyä, että miksi, kunhan vaan tyytyväisenä kuuntelin sen höpinöitä.

Kotona odotti jättimäinen luu, jonka parissa menikin pitkälti koko ilta. En jaksanu enää morkkistella. Elämä on tehty elettäväksi ja onpahan jotain, mitä sitten vanhuksena muistella. Ja kertoa lastenlapsille.. tai no, ei tämä taida ihan pikkupentujen kuultavaa ollakaan.

Ihmispomolla on pakkomielle ikuistaa nää nolot tilanteet... Siispä Pipo ja minä.

Ristus, mikä reissu!

Nyt täytyy kyllä kertoa tuosta menneestä keskiviikosta. Se kun ei todella ollut ihan peruspäivä.
Jo aamusta katsoin, että nyt ei oo ihmispomolla oikeen tilanne hallinnassa. Se anto mulle ihan liian pienen aamuruuan. Ilmeisesti sillä meni Nokin ja mun annokset jotenki sekasi, luulin. Nokihan on semmonen possu, se on aina dieetillä. Mulla ei oo niitä ongelmia, kato ku tajuun ihan ite säännöstellä... No ei kait siinä, närpin sen miniannoksen ja olin kyllä hieman loukkaantuneen näkönen. Ihmispomokin sen tajusi, koska alko mulle siinä selittää, että on pitkä automatka edessä niin varuilta ei syödäkään ähkyyn, ettei tuu huono olo. Ok, minusta vähän hätävarjelun liioittelua, kun enhän minä ikinä ökää autossa, seki on vaan kakaran hommia se. Mutta en jääny sitä murehtiin, kun aloin miettiä sitä meidän reissua. Lähetäänköhän me ihmislasten mummolaan, wuhuu! Siellä me saadaan kato rallatella vapaana metsissä ja siellä toimii myös tuo kauniisti silmiin tapittaminen ruuan toivossa paljo paremmin ku kotona. Pistinpä siis pitkäkseni ja aloin unelmoida mökkirannasta. Vähän kyllä ihmettelin siinä, kun tuo ihmispomo vaikutti ihan hermostuneelta. Kai sillä joku ressinpoikanen oli.

Siinähän sitten puolenpäivän aikaan ihmispomo otti hihnan käteen ja pyys matkaan. Siinä vaiheessa tajusin, ettei olla kyllä nyt mummolaan lähdössä, kun lähdettiinki ihan kaksistaan ja ei sillä ollu ees peräkontti täynnä tavaraa. Jotain papereita vaan otti mukaasa ja niin me lähdettiin. Kakaraki jäi kotiin, sitä hieman ihmettelin. Vetäsinpä sitten ihan koko pituudeltani rennoksi, kun ei ollu ahdastakaan. Minähän oon semmonen reissukoira, ihmispomo aina kehuu. Tykkään kato olla autossa ja kulkee nuiden ihmisten mukana missä vaan.

Matkaa oliki usiampi tunti ja ilmeisen kiirekin, kun ei edes kaffipaussia pidetty. Vähän siinä kyllä mietin, ett mikähän juttu tää on, mutta Suomipoppi soi ja kelikin oli hyvä, niin mikäpä tuossa, koiran reissatessa.

Nelisen tuntia makoilin ja sitten ihmispomo kääntyi ihan oudon talon pihaan. En kuuna kullan valkeana ollu siellä käyny, mutta innostuin heti ajatuksesta. Kuulin, että paikalla on sekä lapsia että koiria, joten valpastuin toki samantien. Pääsin siinä sitten ulos ja samantien mentiin tsekkaamaan täysin uus koiratuttavuus. Ihmispomo sano, että se on Oliver ja pakko myöntää; tykkäsin! Pääsin vapaaksi hihnasta ja spurttasin vauhtiin. Oliver esitteli siinä paikkoja ja hieno mestahan sillä oli. Vähän innostuin leikittämäänki tätä uutta miestuttavuutta, varsin hauskan olonen jäbä. Ja semmonen aikuinen kuin minäki.

Nyt sitten alkaa tulla aika tiukkaa ja intiimiä settiä, joten jos oot herkkä niin pomppaa yli.

Me siinä juoksenneltiin ja aloin pikkuhiljaa vilkuilla Oliveria sillä silmällä. Huomasin, että flirttii tulee siltäki suunnalta ja lisäsin pökköä pesään. Keimailin vähän siinä, tiedättehän te nämä jutut; häntää sivuun ja vetoava katse jne. Oliver oli kyllä herrasmies, just semmonen joka vaan vie meikäläiseltä jalat alta. Muistin kyllä, mihin tämä johtaa, pari pentuetta maailmaan jo saattaneena. Mutta ei voinu mitään, antauduin! Kuulin ihmispomojen siinä supattavan jotain, että tää on Oliverin eka kerta. Vähän tuli kyllä semmonen puuma-olo siinä, mutta en antanu sen häiritä. Ja kyllä sanon tämän jäbän puolustukseksi, että enpä ois arvannu olevan ekaa kertaa näissä hommissa. Sen verran hoiti tyylillä homman. Valmistahan siinä tuli, ja kyllä siinä nalkissa seistessäni kuitenki alko kaduttamaan. Mietin, että olikohan tämä ilottelu nyt oikeesti sen väärti. Mutta ihmispomo tuli heti niin tyytyväisen ja onnellisen oloisena meitä kehumaan ja paijasi minua. Että kai tämä sitten oli hyvä homma.

Lähdettiin siitä sitten tosi tylysti, hyvästejä jättämättä. Mitähän se Oliverki aatteli... Ihmispomo hyppäytti minut vaan autoon ja käväsi itse sisällä joidenki papereiden kanssa. Puhuivat jostain astutussopimuksesta. Tajusin, että hitto vie, tämähän oliki ihan järjestetty juttu, koirien paritusrinki! En viittiny valittaa, ku ihmispomolla oli kuitenki noin hyvä maku tuon jäbän suhteen.

Kotimatkalla ihmispomo oli yhtä hymyä ja vähän väliä kehui minua, vaikka siinähän minä vaan makoilin rauhassa niin kuin aina autossa teen. Pysähdyttiin ABC:llä hoitamaan luonnolliset eritykseen liittyvät asiat ja sain siinä kauheesti rapsutuksia. On se aika liikuttava kyllä tuo ihmispomo, en aina oikeen ymmärrä mistä se intoutuu niin kehumaan. Kai mä oon vaan niin ihana!?

Kotona kakara ootti vähän näreissään, kun ei ollu päässy mukaan. Kerroin sille vaan, että se oli semmonen aikuisten reissu, ei siitä sen enempää. Eihän se raukka voi vielä näitä juttuja millään ymmärtää! Sain ihmispomolta ekstraison annoksen ruokaa ja kyllä maittoi!

Illalla nukkumaan mennessäni rupesin vielä kelaamaan päivän tapahtumia. Aavistin, että tämä homma ei jää tähän... Ristus mikä reissu!

Tää on niin nolo tää kuva.. mutta siis, Oliver ja minä.

Wwuh!

Minä oon Piki. Tai se on semmonen yleisin nimitys. Lisäksi minä oon Piksu ja Karvakorva ja Pikipökö ja Pökötti ja vaikka mitä. Ja yhdessä minuun liittyvässä paperissa lukee mun hieno nimi, se on Pilvipolun Neliapila. Olen paimensukuinen lapinkoira, eli siis semmonen maailman paras koira, luulisin. Heinäkuussa juhlittiin minun 7-vuotis synttäreitä, että ihan rouvaiässä tässä ollaan.

Asustan täällä landella semmosessa perheessä, jossa rapsuttajia riittää. On kaks isoa ihmistä ja sitten neljä pienempää. Tai no, on neki kyllä kovasti kasvanu siitä, kun tähän perheeseen muutin v. 2007. Meillä on kiva talo, jossa mulla on ihan oma piha. Tai oikeestaan on se vähän Nokinki. Noki -niin se on semmonen mun kasvattityttö. Välillä vähän huntalo kakara, mutta oikeestaan ihan jees kuitenki. Seki on paimensukuinen lapinkoira ja mua 5 vuotta nuorempi. Haettiin se Oulusta pari vuotta sitten, semmosesta Havukorpelasta, sano nuo ihmiset. Meillä on silleen kivasti, että saan ite päättää, millon haluun olla pihalla ja millon sisällä. Paitsi nuo isot ihmiset ei oikeen arvosta, kun kerron aidan kulmalta naapurin katille, mitä mieltä oon sen hiimailuista. Aina ne huutaa minut sisälle siinä vaiheessa, ku alan isommin huudella mielipiteitäni. Yöksi ne kans käskee aina sisään nukkumaan. No on se ihan kivaki niin, vaikka voisin minä joskus ihan retkeilymielessä jäädä tonne terassinki alle koisimaan. Kai tässä on myös mainittava, että asuu meillä kissaki. Nuo ihmiset roudas sen meille viime talvena, ja en ihan käsitä miksi. Laumaanhan se oli otettava, ku ihmispomo niin sano. Mutta voin kertoo, että ilmanki oisin selvinny! Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että on sitä välillä kiva ihan piruuttaan vähän komentaa. Ja hyvät sapuskat sillä on, paljo paremmat ku meillä! Että onhan tuosta jotain hyötyyki kuitenki.

Minä oon tämmönen viisas ja lempeä kaveri. Ihmispomo sanoo, että oon vanhana syntyny. Tarkottaa kai, että oon semmonen hillitty ja rauhallinen tapaus. Mietin enemmän ja kohellan vähemmän, Noki ruukaa toimia just päinvastoin. Välillä oon myös vähän tosikko. Oon tarkka säännöistä ja mikä on kerran kielletty, niin se on aina kielletty. Siksi joudunki välillä kouluttamaan Nokia ja etenki sitä kollinrutkua, ku ne ei aina tajuu tätä hommaa. Tykkään kyllä, että ihmispomoa pitää totella ja se on mulle ihan jees (kunhan siitä saa jotain makkarantynkää tai vaikka kivan palloleikin!). Mutta on mulla myös ihan oma tahto. Ja jos jotain päätän, niin helposti en periksi anna. Välillä me sitten ihmispomon kans keskustellaan just semmosista pikkuhommista, kuten tarviiko tulla sisään ku se huutelee ovelta jne. Pääsääntöisesti taidan kuitenki olla niille aika helppo kaveri. Ihmispomo sanoo, että olen riistanvärinen ja törkeen ihana! Semmonen lempeä ja luotettava pakkaus. Niin se sanoo.

Osaan käyttäytyä sisällä tosi hienosti. Ihmispomon äiti sanooki, että oon salonkikelpoinen ja siksi saan olla ihmislasten mummolassa sisällä, vaikka oikeestaan se mummi ei oikein tykkää sisäkoirista. Mutta koska minä en ota pöydältä ruokaa enkä hypi, enkä edes mene ilman lupaa sohvalle, niin saan olla siellä. Kakaralla on kaikki nämä kolme kohtaa vähän opettelussa vielä, en tajuu mikä niissä on niin vaikeeta muistaa. Kissasta en viitsi edes sanoa tässä kohtaa mitään.. En myöskään koskaan hauku sisällä. No kerran lipsahti, mutta se oliki ihan merkillinen tapaus; kolme hemmetin suurta sarvipäistä otusta tunki pihaan, keskellä yötä! Ihmispomo sano, että ne oli hirviä. Sillon mulla meinas vähän mopo keulia, pakko myöntää. Mutta joku ovikello.. pyh, ei oo haukun arvonen juttu. Sillon minä meen vaan rennosti tsekkaamaan, että ketä mahtoi tulla. Parit rapsutukset yleensä pyydän, noin niinku sisäänpääsymaksuna. Ja sitten palaan omiin hommiini.

Ulkona tykkään sitten enempiki kuulua. Kyllä koen tarpeelliseksi huomauttaa ainaki nuille naapureiden kissoille, että en arvosta niiden kuljeskelua. Välillä ne viestittää, että ovat ihan omalla tontillaan, mutta ei mee läpi. Oon nähny, että jos en vahdi, tulevat härskisti meikäläisenki tontille. Ihmispomo on sanonu, että se on ihan ok, mutta siis jotain rajaa minunki on tähän vedettävä! Toiseksi, jotenki ymmärrän, että tuosta MUN pihan vierestä menee ihan yleinen tie. Mutta on kait se ihan kohtuullista kuitenki pikkusen huutaa ohikulkeville koirille, että täällä asun minä ja voitteko vaikka tihentää askellusta tai vaikka vaan kadota näkyvistä tjn. Joskus ku oon silleen vauhdikkaammalla päällä, saatan jopa ihan autoillekki muutaman sanan sanoa. Ja yks juttu on, josta ei hyvä laula; hevoset! Enpä oo ennen nähny, että semmoset konit vaan pokkana tulee ja kopsuttelee ihan meikän reviirin vierite menemään. Mutta täällä landella vaan joutuu kohtaamaan ihan ihme juttuja ja tässä on vieläki, näin parin vuoden jälkeen, mulla sulattelemista.

Semmonen tapaus minä oon.  Jos jaksoit lukea tänne asti, niin kerron palkinnoksi salaisuuden; mulla ja ihmispomolla on törkee pentukuume. Siitä lisää huomenna ;)

Tässä olen 6-vuotiaana. Kuvan otti ihmispomon kaveri Merja Soudunsaari

Ja tässä oon ihan vauva, just muuttanu tähän perheeseen!