Ristus mikä reissu, vol 2

Mietin kauan, paljastanko koko totuuden tästä viimeaikaisesta rakkauselämästäni. Lopulta päätin luottaa teihin, armon lukijani. Olette varmasti tarpeeksi rentoa ja ymmärtäväistä sakkia, ettekä tuomitse.

No niin, vetäkää henkeä: Tuli torstai ja eiliset hurjastelut Oliverin kanssa olivat enää kiva pikku muisto. Ihmispomo vaan tuntu ihan yhtä hermostuneelta kuin edellisenäkin aamuna ja sääti taas niiden aamuruokien kanssa. Ei edes kertonu mitään etukäteen, kun vaan sitten kesken aamupäiväunieni tempas hihnan käteensä ja kutsui mukaansa.

Hyppäsin tietty mielissäni autoon. Aloin funtsia; kakara jäi kotiin, ei matkatavaroita.. ei hitokseen, mennäänkö me takasi Oliverin luo!? No aloin tietty heti vähän sukimaan kuontaloa kuntoon ja valmistauduin pieneen silmäpeliin.

Mutta ei, nyt mentiinki kyllä ihan väärään suuntaan. Eilen oltiin hurjasteltu moottoritiebaanaa ja nyt rytyyteltiin pikkuisia maalaisteitä. Lumoava lehmänkakkendaali haiskahteli vähän väliä ja piti ihan tähystää maisemia, niin kuule oli mukavaa! Aika nopeesti saavuttiinki oikein mukavanoloisen maatalon pihaan. Ihmispomo otti minut autosta ja sitten mulla meni pasmat sekasi; tarhassa minua odotti Erittäin Charmikas vanhempi herrakoira. Nyt on pakko avata historiaa sen verran, että semmoset tummat ja hieman iäkkäämmät uroot on aina ollu enempi mun makuuni. Mutta nyt löyty vaalee viikinki, joka pisti tämän mimmin kuumaksi. Tässä ei keretty edes mitään silmäpeliä miettimään, kun Pipo-nimiseksi esittäytynyt viikinki pyysi suoriltaan pusua!

No helou, mai daaling!

Mietin sekunnin eilistä ja Oliveria. Mutta eihän me mitään sovittu jatkoista, eikä oo pahemmin soittoa jäbältä kuulunu. Joten vedin kunnon kielarit siinä sitten tän vaaleen uroon kans.

Ihmispomoki tajus, että nyt synkkaa ja päästi minut Pipon mestaan. Ja jestas sentään, sehän kävi suoraan toimintaan! Pikkusen aikaa siinä mietin ja kuuntelin tuntojani. En oikein pystyny sanomaan ei, koska Pipon charmi puri kuus-nolla. Ihmispomot siinä puhu jotain harjoituksen puutteesta ja tajusin, että OMG, taas viedään jonkun poikuutta. Päätin ryhdistäytyä ja vihelsin pelin poikki. Kerroin Pipolle, että nyt loppu tämmönen sählääminen, että mä oon kuule ihan omanarvontuntoinen Leidi, ja jos tahot jotain enemmän, niin saat alkaa käyttäytyyn sen mukaisesti! Ihmispomo otti minut tarhasta pois ja aattelin jo, että nyt taisin sössiä koko homman. Mutta ne puhuiki sitten jotain, että Pipo on jo vanha herra ja sen täytyy antaa hieman levätä. Kysäsin siinä sitten tarhan läpi Pipolta, että paljoko sillä oikein tuota ikää on? No 12,5 vuotta, jösses. Kävin siinä sitten vähän nuuskimassa ympäristöä ja yritin ynnäillä tapahtumien kulkua: Hemmetin komee urho, poikamies, käy meikään kuumana... Hmmm..

Ei siinä sitten kauaa menny, kun Pipo kokos ittensä ja minä viestitin ihmispomolle, jotta homma hallinnassa ja päästäpä takas tarhaan. Onneksi oltiin samalla aaltopituudella ja tarhan ovi aukes. Hyppäsin sisään, kävin todella viekottelevasti oven viereen ja tää vanha irstas herrakoira puskee samantien päälle. Oli menny minun puhuttelut perille, voin kertoo! Uuuuuh, se anto mulle kunnon kyytit ja naps. Nalkissa oltiin.

Tajusin, että ihmispomot suunnilleen hyppii riemusta ja nehän tunki sinne tarhaan sitten kans. Tuskin voitte edes kuvitella niiden kehujen ja rapsutusten määrää! Siinä sitä sitten kökötettiin. Ja kökötettiin. Ja kökötettiin. Ihmispomot jo naureskeli, että muka nautiskellaan koko rahan edestä. Pyh. Minä lähinnä aloin jo miettiä, että onkohan tämä nyt joku ylemmän tahon rangaistus meikän kevytkenkäisyydestä. Pikkasen siinä ripitin itteeni, että vuorokausi ja kaks eri urhoa. Huh..

No, loppuhan se seki homma aikanaan. Pääsin takasi autoon ja taas ne ihmispomot lähti joidenki astutuspapereiden kanssa käväsemään sisällä. Mulla pikku morkkis painoi takaraivolla, mutta kävin silti vielä parit lentosuukot heittämässä Pipolle auton ikkunasta.

Niin siitä sitten ajeltiin kotiin. Ihmispomolla oli jälleen semmonen tyhmä virne naamallaan koko matkan. Ihan kuin eilenki. Ja taas se kehui minua. En viittiny kysyä, että miksi, kunhan vaan tyytyväisenä kuuntelin sen höpinöitä.

Kotona odotti jättimäinen luu, jonka parissa menikin pitkälti koko ilta. En jaksanu enää morkkistella. Elämä on tehty elettäväksi ja onpahan jotain, mitä sitten vanhuksena muistella. Ja kertoa lastenlapsille.. tai no, ei tämä taida ihan pikkupentujen kuultavaa ollakaan.

Ihmispomolla on pakkomielle ikuistaa nää nolot tilanteet... Siispä Pipo ja minä.