6/9 viikkoa ..

Morjensta taas!

Tänään tuli kuluneeksi tasan kuusi viikkoa siitä, kun treffasin Oliverin, yhden elämäni rakkauksista. Voi Oliver, kun näkisit minut nyt! Maha vaan kasvaa, karvat on alkanu lähtemään kriittisten paikkojen (=nisät) ympäriltä, närästää, väsyttää. Ei puhettakaan siitä loisteliaasta, sporttisesta kaunottaresta, joka silloin kuusi viikkoa sitten vielä olin.

Viileä laattalattia on kodin paras paikka tällä hetkellä.

Ihmispomoki on aika rasittava. Se hiplaa tuota minun pentumahaa vähän väliä ja hössöttää ihan liikaa. Oon yrittäny sille sanoa, että lopettas, että kyllä minä tämän homman hoidan ihan kunnialla. Ja että keskittys nyt vaan siihen ruokapuoleen. Justiin tänäänki pitkän aikaa tuijottelin pöydällä sulamassa ollutta jauhelihaa ja yritin kaikin mahdollisin tavoin viestittää, että se kelpais jäisenäki, koska mulla on n-ä-l-k-ä, mutta ei. Ihmispomo käski ensin ihmislapsia ottamaan minun mahasta kuvia. Hohhoijaa, kyllä otti aivoon koko touhu, jos suoraan sanon.

Koira vai valas?

Just tämmöisiä todella edustavia kuvia ne räpsi. Jestas, ei mitään kunnioitusta!

Suostuin siis sitten muutaman hetken makoilemaan lattialla, että ihmislapset räpsivät kuviaan. Mutta just heti, kun keittiöstä alkoi kuulua rapinaa, lähdin varmistamaan ruuan saannin. Nyt on vaan niin, että en pysty syömään paljoa kerralla. Muuten alkaa närästämään. Tuo kakaralauma mahassa painaa jo sen verran sisäelimiä kasvunsa tieltä, että pakko rajoittaa ahmimista. Sovittiinki ihmispomon kanssa, että heti huomisesta alkaen se antaa mulle ruokaa useammin ja vähemmän kerrallaan. Kun nyt ei vaan unohtais yhtään ruokailukertaa!

Kuulin tänään, että yhdestä ihmislapsen huoneesta tehdään mulle synnytyssali. Ihmispomon mies on jo suunnitellut pentulaatikkoa. Toivoin sellaista mahdollisimman samanlaista kuin viimeksi oli, viihdyin siinä niin hyvin. Kuulemma saanki, vähän isomman vain tällä kertaa. Ihmispomo on ostanut jo kaikenlaisia kivoja pehmusteita pentulaatikkoon ja tänään se toi kaupasta uuden keittiövaakan, että saa punnita pennut. Minä kyllä ne hoitaisin ihan ite, kokonaan. Mutta annan toki ihmispomon osallistua, kun se on sille niin tärkeetä. Ja kivahan se tietty on, että se pitää seuraa niinä pitkinä tunteina. Ku nyt pysyis housuissaan eikä hermoilis turhaan. Ja jestas taas niitä puhelinlaskuja, kun se naputtelee sormet syyhyten tekstiviestejä pitkin synnytystä. Kun nyt vaan ei oo minun ruuasta pois ne rahat, niin siinäpä makselkoon sitten.

Eiköhän me näillä alkuun päästä.

Tämmöistä täällä. Lenkillä en enää kauheesti juoksentele. Semmonen rauhallinen tepastelu ja ihanien hajujen nuuskuttelu on enempi mieleen. Pihaa toki vahdin edelleen tomerasti ja oon yrittäny opettaa kakaralle kaikki perusjutut, kun se on sitten pentujen synnyttyä jonkin aikaa vastuussa tuosta pihasta. Hieman huolettaa nuo naapureiden katit kyllä. Jos tuo kakara käyttäytyy niille yhtä imelän ystävällisesti kuin omalle kollille, niin ei hyvä laula. Pakko käydä aina sillontällöin tsekkaamassa tilanne, kun kakarat nukkuu.

Nyt taidan vetäytyä yöunille. Paras alkaa nukkumaan ajoissa, sillä aamuyöllä pitää nousta kertaalleen pissalle. Ei tämän mahan kanssa enää koko yötä pidätetä, ei..