6/9 viikkoa ..

Morjensta taas!

Tänään tuli kuluneeksi tasan kuusi viikkoa siitä, kun treffasin Oliverin, yhden elämäni rakkauksista. Voi Oliver, kun näkisit minut nyt! Maha vaan kasvaa, karvat on alkanu lähtemään kriittisten paikkojen (=nisät) ympäriltä, närästää, väsyttää. Ei puhettakaan siitä loisteliaasta, sporttisesta kaunottaresta, joka silloin kuusi viikkoa sitten vielä olin.

Viileä laattalattia on kodin paras paikka tällä hetkellä.

Ihmispomoki on aika rasittava. Se hiplaa tuota minun pentumahaa vähän väliä ja hössöttää ihan liikaa. Oon yrittäny sille sanoa, että lopettas, että kyllä minä tämän homman hoidan ihan kunnialla. Ja että keskittys nyt vaan siihen ruokapuoleen. Justiin tänäänki pitkän aikaa tuijottelin pöydällä sulamassa ollutta jauhelihaa ja yritin kaikin mahdollisin tavoin viestittää, että se kelpais jäisenäki, koska mulla on n-ä-l-k-ä, mutta ei. Ihmispomo käski ensin ihmislapsia ottamaan minun mahasta kuvia. Hohhoijaa, kyllä otti aivoon koko touhu, jos suoraan sanon.

Koira vai valas?

Just tämmöisiä todella edustavia kuvia ne räpsi. Jestas, ei mitään kunnioitusta!

Suostuin siis sitten muutaman hetken makoilemaan lattialla, että ihmislapset räpsivät kuviaan. Mutta just heti, kun keittiöstä alkoi kuulua rapinaa, lähdin varmistamaan ruuan saannin. Nyt on vaan niin, että en pysty syömään paljoa kerralla. Muuten alkaa närästämään. Tuo kakaralauma mahassa painaa jo sen verran sisäelimiä kasvunsa tieltä, että pakko rajoittaa ahmimista. Sovittiinki ihmispomon kanssa, että heti huomisesta alkaen se antaa mulle ruokaa useammin ja vähemmän kerrallaan. Kun nyt ei vaan unohtais yhtään ruokailukertaa!

Kuulin tänään, että yhdestä ihmislapsen huoneesta tehdään mulle synnytyssali. Ihmispomon mies on jo suunnitellut pentulaatikkoa. Toivoin sellaista mahdollisimman samanlaista kuin viimeksi oli, viihdyin siinä niin hyvin. Kuulemma saanki, vähän isomman vain tällä kertaa. Ihmispomo on ostanut jo kaikenlaisia kivoja pehmusteita pentulaatikkoon ja tänään se toi kaupasta uuden keittiövaakan, että saa punnita pennut. Minä kyllä ne hoitaisin ihan ite, kokonaan. Mutta annan toki ihmispomon osallistua, kun se on sille niin tärkeetä. Ja kivahan se tietty on, että se pitää seuraa niinä pitkinä tunteina. Ku nyt pysyis housuissaan eikä hermoilis turhaan. Ja jestas taas niitä puhelinlaskuja, kun se naputtelee sormet syyhyten tekstiviestejä pitkin synnytystä. Kun nyt vaan ei oo minun ruuasta pois ne rahat, niin siinäpä makselkoon sitten.

Eiköhän me näillä alkuun päästä.

Tämmöistä täällä. Lenkillä en enää kauheesti juoksentele. Semmonen rauhallinen tepastelu ja ihanien hajujen nuuskuttelu on enempi mieleen. Pihaa toki vahdin edelleen tomerasti ja oon yrittäny opettaa kakaralle kaikki perusjutut, kun se on sitten pentujen synnyttyä jonkin aikaa vastuussa tuosta pihasta. Hieman huolettaa nuo naapureiden katit kyllä. Jos tuo kakara käyttäytyy niille yhtä imelän ystävällisesti kuin omalle kollille, niin ei hyvä laula. Pakko käydä aina sillontällöin tsekkaamassa tilanne, kun kakarat nukkuu.

Nyt taidan vetäytyä yöunille. Paras alkaa nukkumaan ajoissa, sillä aamuyöllä pitää nousta kertaalleen pissalle. Ei tämän mahan kanssa enää koko yötä pidätetä, ei..

Paisuu paisuu...

Terrrrrve kaverit!
Miesseikkailuista on vierähtänyt jo viis viikkoa, ja tuloksia on enää vaikea peitellä. Maha kasvaa, tissit kasvaa, ja hormoonit hyrrää. Yleensä olen aika itsenäinen leidi, käyn vaan välillä pikkusen tankkaamassa rapsutuksia ja sitten vetäydyn taas omiin hommiini. Vaan nyt veri vetää ihmisten kainaloon ja ihmispomon kans ollaan katseltu yhdessä yhtä hömppä-saippuasarjaa tv:stä lähes joka päivä. Puolet nautinnosta on se ihmispomon kainalossa makoilu, kun ihmispomon käsi paijaa ja rapsuttaa. Ja puolet nautintoahan on toki katsella, kun kakara steppailee hölmön näköisenä lattialla, eikä raukka tiedä miten päin olis. Saapahan oppia, ettei se ihmispomon kainalo ole hänen yksinomaisuuttaan, nih! Ja kyllä noiden ihmislasten paijaukset kelpaa myös, oikeinki hyvin kelpaa. Välillä työnnyn lähes syliin ja ovat olleet ihmeissään, ku se on yleensä kakara, ku tuota tekee.

34-35vrk, ja paha tässä on enää lähteä mitään kieltämään..

Mutta joo, maha kasvaa melkoista vauhtia. Olen tässä yrittänyt muistella parin vuoden takaisia asioita, mutten kyllä muista olleeni silloin näin muhkussa kunnossa vielä tässä vaiheessa odotusaikaa. Ilmeisesti ikä ei tule yksin, painovoima vetää puoleensa ja sitä vaan turpoo helpommin. Ihmispomo on varovasti väläytelly sitäkin mahdollisuutta, että ns. uunissa kypsyis enemmänkin kuin se ultrassa nähty viis pikkuriiviötä. Mulla on kyllä omat tuntemukseni asiasta, mutta koska syvällä minussa asuu pieni veemäinen bitch, en tietenkään paljasta mitään ihmispomolle. Onhan hullua pidettävä jännityksessä!

Itseasiassa ihmispomo tuossa mulle jutteli, että näitä meikän pikkupenneleitä odottaa jo yllättävän moni perhe. Olen kyllä otettu tästä kunniasta, ja ihan mielelläni annan ne maailman tuuliin sitten 7-8-viikkoisina. Äitiys kyllä sopii  mulle, mutta rajansa kaikella. Kuulin myös ihmispomolta, että jos sieltä syntyy sopiva tytär, niin mulle jää siihen sitten oheishuoltajuus. Että se niinku saa oman perheen, mutta tulee meille aina silloin tällöin käymään ja jos siitä vaikka on joskus äitikoiraksi, niin meikä saa sitte niinku mummokoiran ominaisuudessa osallistua pentujen kasvatukseen. Aika siistiä, sanoisin.

Ruoka on maittanut erittäin mainiosti, tosin ihmispomo on aavistuksen pihtaillu, jos suoraan sanon. Eilen illalla ja tänään aamulla mulla ei oikein nappulat maistunu. Ihmispomo vaan kohautti olkiaan ja mutisi jotain pahoinvoinnista. Ziisus, mikä idiootti; minä yritin kylläkin vaan viestiä, että jotain mehukkaampaaki vois tarjota! Olin nimittäin virallisena valvojana, kun ihmispomo vastikään pakasti tuoretta hevosen- ja lampaanlihaa sekä luita. Ja satuinpa näkemään, että laitto ne pakasteessa meidän, siis minun, kakaran ja katin hyllylle. Otin salaa kuvatodistettaki asiasta.

Maistuis varmaan sulleki??

 Oon nyt muutenki tykänny kovasti touhuilla keittiössä ihmisten apuna. Ja ei se ihan turhaa hommaa oo, aina sieltä jotain pientä suupalaa tipahtaa palkaksi. Kakarahan on ihan sairas tuon ruuan kanssa ja sai yks ilta vähän palautettaki asiasta ihmispomolta; se törkee meni varastamaan ihmispomon pitsan pöydältä!! Aijai, siis se oli jo paha! Kyllä tunsin syvää myötähäpeää! Sen sijaan tuo kissa on niin pöljä elukka, että se ei ymmärrä näitä keittiötöiden etuja, vaan työntyy aina auttamaan ihmispomoa pyykkihommissa! Siellä se rypee likapyykkien seassa ja saattaa mennä pokkana myöskin puhtaan pyykin koriin päiväunille. Ja pyykkikone on tuon pieniaivoisen otuksen mielestä ihan paras vekotin. Aatella, että se voi tovin jos toisenki vaan istua ja tuijottaa pyörivää pyykkiä. No, hullulla on halvat huvit, sanotaan.

Siellä se kolli taas lajittelee ihmispomon apuna pyykkejä..

Semmoista arkea meillä, ei olla oikein mitään erikoisempaa tehty. Kakara on päässy ihmispomon mukana muutaman kerran autolla reissuun, kuulemma käyneet soramontuilla ja pellolla juoksentelemassa. Minä oon saanu nyt tyytyä hihnalenkkeihin, ihmispomon mukaan peurojen takia. Kyllä vähän tympäsee, mutta oma vikanihan se tavallaan on. En vaan voi mitään sille, että peuran näkeminen laukaisee aivoissani sellaisen oikosulun, että ihmispomon kutsuhuudot ei välity tajuntaan asti. Varmaan joku synnynnäinen vika, luulisin. Kakara sen sijaan ei älyä peurojen (no eikä kyllä paljo minkään muunkaan) päälle mitään ja tepastelee ihan tyynenä vaan ihmispomon lähellä. Että siksi se saa nuita erivapauksia. Pöh.

Kakara autoreissulla. Lupasin laittaa siitäki yhden räpsyn, ettei se tunne itseään aivan syrjityksi.

Semmoista siis meille. Kuulin tuossa, että Pipo oli vaihtanu minut jo nuorempaan. Jotenki en viitsi asiasta edes masentua, kyllähän nuo urokset tiedetään. Eli ei siitä sen enempää... Oliverin sydämestä taisin kuitenki pikkupalan varastaa, sillä se on pysynyt mulle aivan uskollisena. Onhan sekin jo paljon, se.

p.s. Kaikki tämän päivityksen kuvat on minun perheen ihmislasten ottamia. Ne sai ihmispomolta ihan hommaksi kuvittaa minun tämänpäiväiset tarinoinnit. 

Ristus mikä reissu, vol 3

Siitä on aikaa, kun viimeksi päivittelin kuulumisia. Tässä on elelty niin tasaista arkea, ettei ole ollut oikein mitään raportoitavaa. Mutta nyt on!

Aamulla ihmispomo oli aivan hermoraunio. Käveli ympäri taloa, istui pöntöllä ja hiplasi minun mahaa niinku joku tärähtäny. Siinä se arvosteli oonko pyöristyny vai en. Hitto vie, kattos vaan peiliin; hyvin on ruoka maistunu ittelleenki! Onneksi sitä höösäämistä ei tarvinu kauaa katella, kun lähdettiin. Minne, sitähän ei mulle kerrottu, mutta autolla jokatapauksessa. Pötköttelin omalla paikallani ja otin siinä pienet aamutirsat. Väsyin nimittäin sen ihmispomon touhotusta katsellessani.

Tultiinki aika pian perille ja pääsin autosta ulos. Ihan hirrrrveesti oli hajuja ja tuoksuja. Joku eläinten kohtaamispaikka ilmeisesti. Piti siinä postata pikkuiset terveiset seuraaville tulijoille, ennenkuin lähdettiin sisälle. Siellä huomasin, että katos vaan, eläinlääkärillehän sitä tultiin. Ihmispomo puhui jostain tiineysultrasta ja aloin muistella, että sehän onki tuttu juttu. Ooteltiin joku tovi, ja sitten mielettömän kivan olonen eläinlääkäri tuli ja kutsui minua nimeltä yhteen huoneista.

Olin ihan hyvällä mielellä, heiluttelin häntää ja kuvittelin, että on ihan perusreissu. Vaan mitä vielä! Siihen tuliki pari ihmistä, jotka ei yhtään tajunneet, että oon tämmönen omanarvontuntoinen daami! Ne vetäs minut kuule ketarat taivasta kohden jonku vekottimen päälle. Eläinlääkäri puhui ultrauskourusta, ja enpä oo moisessa ennen ollukaan. Ihmispomo siinä yritti mulle sanoa, että tämä on ihan ok ja rauhassa vaan, ei mitään hätää. Ai siis EI MITÄÄN HÄTÄÄ? Kysyn vaan, että millä oikeudellahan tuo kuvitteli, ettei mulla oo mitään hätää, ku pitää maata puolipimeessä huoneessa ketarat taivasta kohden ja kaunista mahakarvoitusta vedellään partakoneella veke!? Juu, kiitos mutta ei kiitos sanoin ja aloin rimpuilla irti niiltä pitelijöiltä. Lopulta ihmispomoki tajus, että alkaa mennä reippaasti ressin puolelle tämä touhu. Eläinlääkäri oli just saanu sanottua, että kyllä täällä pentuja on! No kai minä nyt sen tiesin sanomattakin, enhän mikään ekakertalainen oo näissä hommissa. Ja niin se on tienny ihmispomoki vaan se on niin hermoheikko (voin kertoo näin meidän kesken, että ei tulis pärjäämään luonnetestissää..), että ei usko ennenkuin näkee.

No, päätin siinä sitten pistää vähän pahemminki rimpuiluksi ja ihmispomo sanoi, että tämä tieto riittää, ei tarvi alkaa laskemaan sen kummemin montako pentua on tulossa. Ja just, kun kiitin sitä katseellani, se perkele (anteeksi voimasana, mutta tässä se on paikallaan!) pyytää niitä pitelijöitä vielä leikkaamaan mun kynnet! Ai että minä kärsin, siis se oli jo aivan isku vyön alle! Ihmispomo saa kyllä kääntää minut vaikka solmuun muuten, mutta minä inhoan kynsien leikkaamista! Pakkohan se on antaa tehdä, mutta kyllä osoitan kaikin tavoin, että se on mulle henkinen kuolema, joka kerta. Nyt se bruuttukseni sitten päätti, että laittaa ventovieraat leikkaamaan ja ite vaan kattelee vierestä.

Minut nostettiin toiselle pöydälle ja laitettiin kylelleen. Ja sitten; naps naps naps naps naps... ai että minä niin inhoon sitä touhua! Olin kuitenkin jo niin henkisesti loppu, että nöyrryin ja maata retkotin siinä sitten vaan, kohtalon orjana. Eläinlääkäritäti päättikin vielä yllättää ja haki oman ultramasiinansa siihen lähelle, ja heti kynsien leikkuun jälkeen sain jäädä kivasti kyljelleni pötköttelemään. Ne vielä halus kurkistella minun pentusia. Se oli mulle jo ihan ok, ihmispomoki vaikutti ihan onnelliselta ja minua kehui ja rapsutteli. Ja vähän mulla alko itelläki kiinnostaa, että minkahanlainen hunnilauma sieltä tällä kertaa ois tulossa. Aika kauan ne ihasteli siinä minun pikkuisiani, ja ei niistä kyllä varmaa lukua saatu vieläkään. Mutta ihmispomo sanoi, että ainakin viisi palleroa ne saivat laskettua, ja sydämet löivät terhakkaasti.

Viimein koitti se hetki, kun pääsin takaisin lattialle ja tottakai nappasin palkaksi eläinlääkärin tarjoamat herkut. Pääsin autoon ja sitten taas kaikki oli hyvin, oikaisin hyvään asentoon omalle paikalleni ja pyysin ihmispomoa viestittämään Pipolle ja Oliverille, että voivat pikkuhiljaa alkaa valmistautua isyystesteihin. Hah, eivätpähän nekään pääse ihan nuin vaan hommasta luistamaan.

Että semmonen reissu! Ihmispomo on onnesta soikeena ja itse mieluiten haluan vaan unohtaa koko paikan. Nyt taidan pyytää ihmispomolta jonkun mehukkaan lounaan, se näyttää olevan just niin heikolla mielentilalla, että taidan tänään saada kaiken mitä keksin pyytää!

Ihan lopuksi täytyy vielä jakaa yksi viimeaikainen ylpeyden hetki; minun tyttäreni Unna (sen hieno nimi on Äänekäs Onnenapila) kävi luonnetestissä ja täytyy sanoa, että hienosti flikka pärjäs! Oli saanut pisteitä + 155 ja vielä laukausvarma perään. Olisipas kiva, jos muutkin jälkeläiset kävisivät semmoisessa koirien ikiomassa kummituslinnassa. Minäki olen käynyt, ja vaikka sitä nyt ei ihan joka päivä jaksais, niin ihan jees se oli kuitenki.

Kuvia laittelen sitten myöhemmin, kunhan tuo ihmispomo vähän perehtyy uuden kameran käyttöön. Veikkaan, että se alkaa pian räpsimään niitä ikuisia mahakuvia minusta, *huokaus*. 

Hormonihöyryjä ja toisenkin uroon kuvakuulumisia

Tänään olen joutunut vahtimaan pihaa lähes koko päivän. En tiedä mikä liikennetrafiikki tuohon meidän pikkutielle on iskeny, mutta on siinä ollu kulkijaa. On menny noutajaa ja vetokoiraa ja bokseria ja pikkuturrikoita ja ja ja.. Oon siis joutunu aika kovastiki kuuluttamaan vähän väliä, jotta "pysykää nyt ihmeessä siellä tiellä, se pientare on jo lähestulkoon minun pihaaaaa" jne. Ihmispomo ei oikeen oo arvostanu ja siksi jouduinki nyt sisälle jäähyttelemään.

Mutta niin, kävi tuossa aidan takana yksi nelijalkainen, joka sai minut ihan höppänäksi. Naapuriin on nääs muuttanut pikkunen lammaskoiran alku, semmonen minipentunen. Tavallaan oon aina tykänny pennuista, mutta nyt kyllä kaikki äidilliset vaistot heräsi ja olisin voinu samantien adoptoida sen myttysen! Ihmispomohan tästä siis veti heti johtopäätökset, että hormonit hyrrää ja tiineenä ollaan. Pah! Ihan ku ei sillä ittelläänki joskus vaan herkemmin heikottas ne ihmisvauvat, mitä vastaan tulee!?

Mulla vähän siis tympäsi, ku ihmispomo komensi minut sisälle. Mutta kylläpä päivä kirkastui, kun huomasin, jotta Oliver on laittanu postia! Hieman jo kerkesin huolestua, että noinko vaan olin yhden kerran autuus ja siellä jo uusia naaraita vikitellään. Mutta ei, Oliverilla oliki ollu vaan muita kiireitä. Se oli nimittäin päässy paimentamaan lampaita!

Tässä nyt näitä kuvia Oliverista, jonka hieno nimi on Tuiskuturkin Waltias. Ja sen isä Wallekin on päässyt joihinki mukaan. Tuota Wallea ei mulle esitelty ollenkaan silloin taannoin. Veikkaan kyllä, että oisin tykänny isästäki.. no mutta ei tässä nyt sentään missään Kauniissa ja Rohkeissa olla, että isän ja pojan kans.. huh huh!

Kuva: Hanna Leppälä

Kuva: Hanna Leppälä

Kuva: Hanna Leppälä

Kuva: Hanna Leppälä

Kuva: Hanna Leppälä

Reissukoiran elämää ja toisen sulhasen kuvaterveiset

Viime perjantaina se sitten tapahtui; ihmispomo pakkasi kauheesti tavaraa autoon, kaikki ihmislapsetkin hyppäsi kyytiin ja minä sain hypätä omalle paikalleni Pösön perälle. Kolli ja kakara jäivät tällä kertaa pois matkasta. Ja niin lähdettiin huruuttelemaan kohti pohjoista.

Matka oli kyllä todella pitkä, mutta eipä mulla sen kummepaa hätää ollut. Mulla on tosi kiva matkustuspaikka autossa ja pötköttelin oikeastaaan koko kymmenen tuntia. Tokihan me välillä pysähdyttiin ja sain postailla hajuviestejä mm. Pyhäsalmen haukuille.

Luulin aivan, että ajeltaisiin ihmislasten mummolaan, mutta olinpas väärässä. Jäätiinki sinne naapurikylään mökkeilemään. Oli mukavan rauhallista ja ympärillä kivasti metsääkin. Siellä oli niin rentouttavaa nuuhkiutua ja käveleksiä. Tuosta ihmispomosta on vaan tullu vähän ylihuolehtiva, eikä päästäny minua vapaana spurttailemaan ollenkaan. Ihan ku oisin muka mihinkään lähteny!?

Pari päivää meni mökkeillessä, ihan kohtalaisesti oli rapsutuksia tarjolla ja semmosta normaalin lepposaa olemista. Sunnuntaina pääsin viimein ihmislasten mummolaan ja sitä myöten vapauteen. Kyllä oli mukava päästellä ihan kunnolla sata lasissa menemään.

Illalla ihmiset paistoivat makkaraa nuotiolla ja sain olla siinä mukana nauttimassa retkitunnelmasta. Kyllä ihmislapset on vaan niin parasta; makkaratarjoilu pelasi minulleki asti! Rapsutuksia ja halauksia riitti makkaraakin enemmän. Tykkään kyllä kovasti nuista ihmislapsista. Ihmispomo kehuu, kuinka osaan olla niiden kanssa tosi rauhallisesti. On mulla kyllä tunnustettava, että yks heikko kohta minustaki löytyy; pallot ja kepit. Niiden kanssa saatan välillä innostua liiaksi ja sillon saatan jopa haukulla hieman komentaa ihmislapsia, jos eivät meinaa ymmärtää heittää keppiä. Mutta pahasti en komenna koskaan, innokkuuttani vain. Ja sitten, kun ihmislasten meno alkaa väsyttää, niin käppäilen vaan kaikessa rauhassa takavasemmalle. Niin helppoa se on. Oon kuullu, että kaikki meikäläiset ei lapsista niin diggaile, mutta mulle ne on kyllä ollu alusta asti maailman luontevin juttu.

Sattui vielä tuolle sunnuntaille semmonenki juttu, että ihmispomon isä ampui hirven! Minähän en oikein tuosta hirvenmetsästyksestä ymmärrä, mutta talon omat koirat oli ihan fiiliksissä siitä hommasta. Ihmispomo oli kauheen ylpeenä, kun en säikkyny laukauksia nyt ollenkaan. Ne oli viime syksynä mulle aika paha rasti, kun metsästysaikaan mökkeiltiin. Mutta nyt oon voittanu pelkoani ja en ollu millänsäkään paukahduksista. Mulla on vähän traumoja uuden vuoden pommeista ja on ollu tosi vaikeaa unohtaa se hässäkkä. Oisin varmaan tarvinu jotain terapiaa sen asian suhteen, mutta eihän se tuo ihmispomo asiaa tajunnu ja en itekään alkanu sen kummemmin elämöimään asiasta, tämmönen vaatimaton kun olen.

Maanataina ajeltiin kotiin ja oli kyllä mukava päästä omaan pihaan tsekkaamaan paikat ja on kait se tunnustettava, että oli mulla kakaraaki ollu vähän ikävä. Vedettiin mukavat iltarallit tuossa pihalla, kun se kotiutui. Välillä se on yhenlainen taakka, mutta ei sitä ilmankaan osais kyllä enää olla!

Tämä viikko onkin kulunut ihan perusarkea elellen. Tuo ihmispomo kyseli, että onko pahoinvointia? Kerroin, että ei todella ole, ja että ruokaa sais tulla enemmänki. On alkanu jotenki maistumaan nyt entistä paremmin kaikki. Ihmispomo hommas ihan uutta sapuskaa, semmosta Belcando-merkkistä ja on kyllä hyvää! Minähän olen pohjimmiltani sivistynyt kulinaristi ja nautiskelija, mutta melkein on ryöstäytyny tällä viikolla ahmimisen puolelle. Vielä, kun vähän lihaa saan siihen päälle mauksi, niin ..lurps, nyt tuli taas nälkä!

Tänään sain kuvapostia kahden viikon takaiselta sulholtani, Pipolta. Katselin niitä oikein ajatuksen kanssa, ja on se vaan komee, ei siitä pääse mihinkään! Pipon hieno nimi on Pukranvaara Balvva Ganda. Laitan nyt muutaman kuvan tähän, niin ymmärtänette, miksi en vaan voinut muuta kuin antautua... 

Kuva: Laura Perttuli

Kuva: Laura Perttuli

Kuva: Laura Perttuli

Kuva: Laura Perttuli

On mulla kyllä ollut Oliverkin mielessä, sen kanssa vietin kuitenkin niin kivoja hetkiä. Kaikenlaiseen kolmiodraamaan sitä onkin sotkeutunut!

Hemmottelua, hössötystä ja julkisuuden nurja puoli

Täytyipä alkaa päivittämään kuulumisia, kun aivan tuli jo kyselyjä lisäkirjoituksista!

Mulla on ollut melkoisen mukava viikko. Tuo ihmispomo on alkanu hemmottelemaan minua. Ei se edes itse raukka huomaa, mutta niin vain sujahtelee ylimääräisiä makupaloja silloin tällöin, ja paijaa ja rapsuttaa aiempaa enemmän. Siis sehän kuvittelee, että minusta on tullut jotenki hellyydenkipeempi, kun oon parina iltana hypänny sohvalle sen kainaloon rapsutettavaksi. Oikeesti teen sen vaan kakaran kiusaksi; ihmispomon kainalo kun on kakaran lempparipaikka. Ja minusta on niin hauskaa katsella kakaran steppailua, kun se ei tiedä mihin se nokkansa työntäs, normipaikan ollessa varattu.

Pikkusen oon tässä Oliveria ja Pipoa miettiny. Ei oo uroista kuulunu yhtikäs mitään. Sen verran voin kertoo, että mulla on ollu kaks lyhyttä suhdetta aiemminki, ja melkosia hunsvotteja olivat neki urhot. Sain molemmille seitsemän kakaraa. Kannoin sen valtavan maharepun valittamatta ja synnytyksessä ei verta, hikeä eikä kyyneleitä säästelty. Imetin tissit ruvella ja putsasin pentupeppuja lähes 24/7. Ja mitä tekee isät? No tulevat katsomaan pentuja sitten, kun ne on semmosia söpöjä, lähes valmiiksi kasvatettuja pikkupalloja! Helppohan se on sitten tulla polleena siihen kehumaan, että "voi ja oi, kylläpä tein miehen työn, kun ihan seitsemän jälkeläistä kerralla sain alulle". Voin kertoo, että jos en ois näin kypsä ja aikuinen, niin turpiin ois tullu, molemmille! No, toinen sitten otti myöhemmässä vaiheessa vastuuta ja alkoi yhden murkkuikäisen poikansa lähivanhemmaksi. Että jotain nyt sentään..

Sitä oon siis tässä funtsinu, että jos nuo viikon takaiset hetken himoon antautumiset nyt kantaa hedelmää ja puserran x -määrän pentuja maailmaan, niin samapa mulla on jo alkaa valmistautua yh-elämään. Onneksi on jo tuota kokemusta, ja nuo ihmiset hyvänä tukiverkostona, että eiköhän siitä selvitä. Ihmispomo kertoi, että 17.10. mennään käymään ultrassa ja sittenhän sen näkee. Onneksi mulla on hyvät välit nuihin eläintohtoreihin. Tykkään ihan käydä, siellä on aina ollu tosi kivat ihmistyypit ja oon saanu useeasti kehujaki. Ne silmätipat on kyllä aika syvältä, mutta kilttinä friiduna oon kestäny neki jo monta kertaa.

Täytyy kohta lähteä tsekkaamaan tuo pihamaa, ettei oo mitään iltamyöhän hiippareita eksyny liian lähelle. Tällä tietty tarkoitan niitä naapureiden kissanrontteja. Mutta sitä ennen minun on pakko kertoa tästä julkisuuden kääntöpuolesta. Sunnuntaina olin kakaran ja ihmispomon kanssa ihan normaalisti lenkillä. Tassuteltiin tuolla yhdellä kivalla pellolla. Kakara spurttaili vapaana ja minä jouduin olemaan hihnassa, ihmispomo kun höpisi jostain juoksuajasta vielä (aika törkeetä kuvitella, että olisin mitenkään kiinnostunu enää mistään kolmannesta uroksesta, voi juma!) En antanu sen hihnan häiritä, koska pellolla oli mielettömän paljon ihania tuoksuja ja keskityin niihin.

Ykskaks huomattiin siinä, että kauempaa meitä kohti juoksee koira. Sen ihmispomoa ei näkyny missään ja valpastuin heti. Kun se tuli lähemmäs, niin huomasin heti, että joku säälittävä poikarukkahan se siinä. Ja voitteko kuvitella; se idiootti tuli suoraan minun luo ja alko ehotteleen siinä todella kaksmielisiä juttuja! Sanoin sille samantien, että kuka helvetti luulet olevas, että tuolleen törmäät meikän takapuoleen? No tämä törkeyden huippu alkaa selittämään, että kato luin blogistas, että oot aika kuuma ja helppo! Onneksi ihmispomoki kuuli, ja sano sille törkyturvalle, että nyt ala vetää siitä. Kakara ei tietty taaskaan tajunnu mistään mitään, mutta tuli se sitten mun takaa huuteleen jotain, ihan vaan minua kompatakseen. Ja sen verran oli kolmessa nartussa yhteisvoimaa, että häipy se tyyppi sinne mistä tuliki!

Myöhemmin ihmispomo kuuli, että se peltohuitelija oli semmonen meidän kakaraaki nuorempi sekarotuinen paimenkoiranalku, joka kuulemma on jo jonkin aikaa kuvitellut itsesään hieman liikaa. Pokkana vaan härskisti ehdotellu pikasuhdetta kaikille vastaantulijoille. Kaikenlaisia..!?

Mutta nyt lähden tsekkaamaan ne kissat, se on moro!

Ristus mikä reissu, vol 2

Mietin kauan, paljastanko koko totuuden tästä viimeaikaisesta rakkauselämästäni. Lopulta päätin luottaa teihin, armon lukijani. Olette varmasti tarpeeksi rentoa ja ymmärtäväistä sakkia, ettekä tuomitse.

No niin, vetäkää henkeä: Tuli torstai ja eiliset hurjastelut Oliverin kanssa olivat enää kiva pikku muisto. Ihmispomo vaan tuntu ihan yhtä hermostuneelta kuin edellisenäkin aamuna ja sääti taas niiden aamuruokien kanssa. Ei edes kertonu mitään etukäteen, kun vaan sitten kesken aamupäiväunieni tempas hihnan käteensä ja kutsui mukaansa.

Hyppäsin tietty mielissäni autoon. Aloin funtsia; kakara jäi kotiin, ei matkatavaroita.. ei hitokseen, mennäänkö me takasi Oliverin luo!? No aloin tietty heti vähän sukimaan kuontaloa kuntoon ja valmistauduin pieneen silmäpeliin.

Mutta ei, nyt mentiinki kyllä ihan väärään suuntaan. Eilen oltiin hurjasteltu moottoritiebaanaa ja nyt rytyyteltiin pikkuisia maalaisteitä. Lumoava lehmänkakkendaali haiskahteli vähän väliä ja piti ihan tähystää maisemia, niin kuule oli mukavaa! Aika nopeesti saavuttiinki oikein mukavanoloisen maatalon pihaan. Ihmispomo otti minut autosta ja sitten mulla meni pasmat sekasi; tarhassa minua odotti Erittäin Charmikas vanhempi herrakoira. Nyt on pakko avata historiaa sen verran, että semmoset tummat ja hieman iäkkäämmät uroot on aina ollu enempi mun makuuni. Mutta nyt löyty vaalee viikinki, joka pisti tämän mimmin kuumaksi. Tässä ei keretty edes mitään silmäpeliä miettimään, kun Pipo-nimiseksi esittäytynyt viikinki pyysi suoriltaan pusua!

No helou, mai daaling!

Mietin sekunnin eilistä ja Oliveria. Mutta eihän me mitään sovittu jatkoista, eikä oo pahemmin soittoa jäbältä kuulunu. Joten vedin kunnon kielarit siinä sitten tän vaaleen uroon kans.

Ihmispomoki tajus, että nyt synkkaa ja päästi minut Pipon mestaan. Ja jestas sentään, sehän kävi suoraan toimintaan! Pikkusen aikaa siinä mietin ja kuuntelin tuntojani. En oikein pystyny sanomaan ei, koska Pipon charmi puri kuus-nolla. Ihmispomot siinä puhu jotain harjoituksen puutteesta ja tajusin, että OMG, taas viedään jonkun poikuutta. Päätin ryhdistäytyä ja vihelsin pelin poikki. Kerroin Pipolle, että nyt loppu tämmönen sählääminen, että mä oon kuule ihan omanarvontuntoinen Leidi, ja jos tahot jotain enemmän, niin saat alkaa käyttäytyyn sen mukaisesti! Ihmispomo otti minut tarhasta pois ja aattelin jo, että nyt taisin sössiä koko homman. Mutta ne puhuiki sitten jotain, että Pipo on jo vanha herra ja sen täytyy antaa hieman levätä. Kysäsin siinä sitten tarhan läpi Pipolta, että paljoko sillä oikein tuota ikää on? No 12,5 vuotta, jösses. Kävin siinä sitten vähän nuuskimassa ympäristöä ja yritin ynnäillä tapahtumien kulkua: Hemmetin komee urho, poikamies, käy meikään kuumana... Hmmm..

Ei siinä sitten kauaa menny, kun Pipo kokos ittensä ja minä viestitin ihmispomolle, jotta homma hallinnassa ja päästäpä takas tarhaan. Onneksi oltiin samalla aaltopituudella ja tarhan ovi aukes. Hyppäsin sisään, kävin todella viekottelevasti oven viereen ja tää vanha irstas herrakoira puskee samantien päälle. Oli menny minun puhuttelut perille, voin kertoo! Uuuuuh, se anto mulle kunnon kyytit ja naps. Nalkissa oltiin.

Tajusin, että ihmispomot suunnilleen hyppii riemusta ja nehän tunki sinne tarhaan sitten kans. Tuskin voitte edes kuvitella niiden kehujen ja rapsutusten määrää! Siinä sitä sitten kökötettiin. Ja kökötettiin. Ja kökötettiin. Ihmispomot jo naureskeli, että muka nautiskellaan koko rahan edestä. Pyh. Minä lähinnä aloin jo miettiä, että onkohan tämä nyt joku ylemmän tahon rangaistus meikän kevytkenkäisyydestä. Pikkasen siinä ripitin itteeni, että vuorokausi ja kaks eri urhoa. Huh..

No, loppuhan se seki homma aikanaan. Pääsin takasi autoon ja taas ne ihmispomot lähti joidenki astutuspapereiden kanssa käväsemään sisällä. Mulla pikku morkkis painoi takaraivolla, mutta kävin silti vielä parit lentosuukot heittämässä Pipolle auton ikkunasta.

Niin siitä sitten ajeltiin kotiin. Ihmispomolla oli jälleen semmonen tyhmä virne naamallaan koko matkan. Ihan kuin eilenki. Ja taas se kehui minua. En viittiny kysyä, että miksi, kunhan vaan tyytyväisenä kuuntelin sen höpinöitä.

Kotona odotti jättimäinen luu, jonka parissa menikin pitkälti koko ilta. En jaksanu enää morkkistella. Elämä on tehty elettäväksi ja onpahan jotain, mitä sitten vanhuksena muistella. Ja kertoa lastenlapsille.. tai no, ei tämä taida ihan pikkupentujen kuultavaa ollakaan.

Ihmispomolla on pakkomielle ikuistaa nää nolot tilanteet... Siispä Pipo ja minä.