keskiviikko 29. lokakuuta 2014

6/9 viikkoa ..

Morjensta taas!

Tänään tuli kuluneeksi tasan kuusi viikkoa siitä, kun treffasin Oliverin, yhden elämäni rakkauksista. Voi Oliver, kun näkisit minut nyt! Maha vaan kasvaa, karvat on alkanu lähtemään kriittisten paikkojen (=nisät) ympäriltä, närästää, väsyttää. Ei puhettakaan siitä loisteliaasta, sporttisesta kaunottaresta, joka silloin kuusi viikkoa sitten vielä olin.
Viileä laattalattia on kodin paras paikka tällä hetkellä.

Ihmispomoki on aika rasittava. Se hiplaa tuota minun pentumahaa vähän väliä ja hössöttää ihan liikaa. Oon yrittäny sille sanoa, että lopettas, että kyllä minä tämän homman hoidan ihan kunnialla. Ja että keskittys nyt vaan siihen ruokapuoleen. Justiin tänäänki pitkän aikaa tuijottelin pöydällä sulamassa ollutta jauhelihaa ja yritin kaikin mahdollisin tavoin viestittää, että se kelpais jäisenäki, koska mulla on n-ä-l-k-ä, mutta ei. Ihmispomo käski ensin ihmislapsia ottamaan minun mahasta kuvia. Hohhoijaa, kyllä otti aivoon koko touhu, jos suoraan sanon.


Koira vai valas?

Just tämmöisiä todella edustavia kuvia ne räpsi. Jestas, ei mitään kunnioitusta!
Suostuin siis sitten muutaman hetken makoilemaan lattialla, että ihmislapset räpsivät kuviaan. Mutta just heti, kun keittiöstä alkoi kuulua rapinaa, lähdin varmistamaan ruuan saannin. Nyt on vaan niin, että en pysty syömään paljoa kerralla. Muuten alkaa närästämään. Tuo kakaralauma mahassa painaa jo sen verran sisäelimiä kasvunsa tieltä, että pakko rajoittaa ahmimista. Sovittiinki ihmispomon kanssa, että heti huomisesta alkaen se antaa mulle ruokaa useammin ja vähemmän kerrallaan. Kun nyt ei vaan unohtais yhtään ruokailukertaa!

Kuulin tänään, että yhdestä ihmislapsen huoneesta tehdään mulle synnytyssali. Ihmispomon mies on jo suunnitellut pentulaatikkoa. Toivoin sellaista mahdollisimman samanlaista kuin viimeksi oli, viihdyin siinä niin hyvin. Kuulemma saanki, vähän isomman vain tällä kertaa. Ihmispomo on ostanut jo kaikenlaisia kivoja pehmusteita pentulaatikkoon ja tänään se toi kaupasta uuden keittiövaakan, että saa punnita pennut. Minä kyllä ne hoitaisin ihan ite, kokonaan. Mutta annan toki ihmispomon osallistua, kun se on sille niin tärkeetä. Ja kivahan se tietty on, että se pitää seuraa niinä pitkinä tunteina. Ku nyt pysyis housuissaan eikä hermoilis turhaan. Ja jestas taas niitä puhelinlaskuja, kun se naputtelee sormet syyhyten tekstiviestejä pitkin synnytystä. Kun nyt vaan ei oo minun ruuasta pois ne rahat, niin siinäpä makselkoon sitten.
Eiköhän me näillä alkuun päästä.

Tämmöistä täällä. Lenkillä en enää kauheesti juoksentele. Semmonen rauhallinen tepastelu ja ihanien hajujen nuuskuttelu on enempi mieleen. Pihaa toki vahdin edelleen tomerasti ja oon yrittäny opettaa kakaralle kaikki perusjutut, kun se on sitten pentujen synnyttyä jonkin aikaa vastuussa tuosta pihasta. Hieman huolettaa nuo naapureiden katit kyllä. Jos tuo kakara käyttäytyy niille yhtä imelän ystävällisesti kuin omalle kollille, niin ei hyvä laula. Pakko käydä aina sillontällöin tsekkaamassa tilanne, kun kakarat nukkuu.

Nyt taidan vetäytyä yöunille. Paras alkaa nukkumaan ajoissa, sillä aamuyöllä pitää nousta kertaalleen pissalle. Ei tämän mahan kanssa enää koko yötä pidätetä, ei..



keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Paisuu paisuu...

Terrrrrve kaverit!
Miesseikkailuista on vierähtänyt jo viis viikkoa, ja tuloksia on enää vaikea peitellä. Maha kasvaa, tissit kasvaa, ja hormoonit hyrrää. Yleensä olen aika itsenäinen leidi, käyn vaan välillä pikkusen tankkaamassa rapsutuksia ja sitten vetäydyn taas omiin hommiini. Vaan nyt veri vetää ihmisten kainaloon ja ihmispomon kans ollaan katseltu yhdessä yhtä hömppä-saippuasarjaa tv:stä lähes joka päivä. Puolet nautinnosta on se ihmispomon kainalossa makoilu, kun ihmispomon käsi paijaa ja rapsuttaa. Ja puolet nautintoahan on toki katsella, kun kakara steppailee hölmön näköisenä lattialla, eikä raukka tiedä miten päin olis. Saapahan oppia, ettei se ihmispomon kainalo ole hänen yksinomaisuuttaan, nih! Ja kyllä noiden ihmislasten paijaukset kelpaa myös, oikeinki hyvin kelpaa. Välillä työnnyn lähes syliin ja ovat olleet ihmeissään, ku se on yleensä kakara, ku tuota tekee.
34-35vrk, ja paha tässä on enää lähteä mitään kieltämään..



Mutta joo, maha kasvaa melkoista vauhtia. Olen tässä yrittänyt muistella parin vuoden takaisia asioita, mutten kyllä muista olleeni silloin näin muhkussa kunnossa vielä tässä vaiheessa odotusaikaa. Ilmeisesti ikä ei tule yksin, painovoima vetää puoleensa ja sitä vaan turpoo helpommin. Ihmispomo on varovasti väläytelly sitäkin mahdollisuutta, että ns. uunissa kypsyis enemmänkin kuin se ultrassa nähty viis pikkuriiviötä. Mulla on kyllä omat tuntemukseni asiasta, mutta koska syvällä minussa asuu pieni veemäinen bitch, en tietenkään paljasta mitään ihmispomolle. Onhan hullua pidettävä jännityksessä!

Itseasiassa ihmispomo tuossa mulle jutteli, että näitä meikän pikkupenneleitä odottaa jo yllättävän moni perhe. Olen kyllä otettu tästä kunniasta, ja ihan mielelläni annan ne maailman tuuliin sitten 7-8-viikkoisina. Äitiys kyllä sopii  mulle, mutta rajansa kaikella. Kuulin myös ihmispomolta, että jos sieltä syntyy sopiva tytär, niin mulle jää siihen sitten oheishuoltajuus. Että se niinku saa oman perheen, mutta tulee meille aina silloin tällöin käymään ja jos siitä vaikka on joskus äitikoiraksi, niin meikä saa sitte niinku mummokoiran ominaisuudessa osallistua pentujen kasvatukseen. Aika siistiä, sanoisin.

Ruoka on maittanut erittäin mainiosti, tosin ihmispomo on aavistuksen pihtaillu, jos suoraan sanon. Eilen illalla ja tänään aamulla mulla ei oikein nappulat maistunu. Ihmispomo vaan kohautti olkiaan ja mutisi jotain pahoinvoinnista. Ziisus, mikä idiootti; minä yritin kylläkin vaan viestiä, että jotain mehukkaampaaki vois tarjota! Olin nimittäin virallisena valvojana, kun ihmispomo vastikään pakasti tuoretta hevosen- ja lampaanlihaa sekä luita. Ja satuinpa näkemään, että laitto ne pakasteessa meidän, siis minun, kakaran ja katin hyllylle. Otin salaa kuvatodistettaki asiasta.
Maistuis varmaan sulleki??


 Oon nyt muutenki tykänny kovasti touhuilla keittiössä ihmisten apuna. Ja ei se ihan turhaa hommaa oo, aina sieltä jotain pientä suupalaa tipahtaa palkaksi. Kakarahan on ihan sairas tuon ruuan kanssa ja sai yks ilta vähän palautettaki asiasta ihmispomolta; se törkee meni varastamaan ihmispomon pitsan pöydältä!! Aijai, siis se oli jo paha! Kyllä tunsin syvää myötähäpeää! Sen sijaan tuo kissa on niin pöljä elukka, että se ei ymmärrä näitä keittiötöiden etuja, vaan työntyy aina auttamaan ihmispomoa pyykkihommissa! Siellä se rypee likapyykkien seassa ja saattaa mennä pokkana myöskin puhtaan pyykin koriin päiväunille. Ja pyykkikone on tuon pieniaivoisen otuksen mielestä ihan paras vekotin. Aatella, että se voi tovin jos toisenki vaan istua ja tuijottaa pyörivää pyykkiä. No, hullulla on halvat huvit, sanotaan.
Siellä se kolli taas lajittelee ihmispomon apuna pyykkejä..

Semmoista arkea meillä, ei olla oikein mitään erikoisempaa tehty. Kakara on päässy ihmispomon mukana muutaman kerran autolla reissuun, kuulemma käyneet soramontuilla ja pellolla juoksentelemassa. Minä oon saanu nyt tyytyä hihnalenkkeihin, ihmispomon mukaan peurojen takia. Kyllä vähän tympäsee, mutta oma vikanihan se tavallaan on. En vaan voi mitään sille, että peuran näkeminen laukaisee aivoissani sellaisen oikosulun, että ihmispomon kutsuhuudot ei välity tajuntaan asti. Varmaan joku synnynnäinen vika, luulisin. Kakara sen sijaan ei älyä peurojen (no eikä kyllä paljo minkään muunkaan) päälle mitään ja tepastelee ihan tyynenä vaan ihmispomon lähellä. Että siksi se saa nuita erivapauksia. Pöh.
Kakara autoreissulla. Lupasin laittaa siitäki yhden räpsyn, ettei se tunne itseään aivan syrjityksi.
Semmoista siis meille. Kuulin tuossa, että Pipo oli vaihtanu minut jo nuorempaan. Jotenki en viitsi asiasta edes masentua, kyllähän nuo urokset tiedetään. Eli ei siitä sen enempää... Oliverin sydämestä taisin kuitenki pikkupalan varastaa, sillä se on pysynyt mulle aivan uskollisena. Onhan sekin jo paljon, se.

p.s. Kaikki tämän päivityksen kuvat on minun perheen ihmislasten ottamia. Ne sai ihmispomolta ihan hommaksi kuvittaa minun tämänpäiväiset tarinoinnit. 




torstai 16. lokakuuta 2014

Ristus mikä reissu, vol 3

Siitä on aikaa, kun viimeksi päivittelin kuulumisia. Tässä on elelty niin tasaista arkea, ettei ole ollut oikein mitään raportoitavaa. Mutta nyt on!

Aamulla ihmispomo oli aivan hermoraunio. Käveli ympäri taloa, istui pöntöllä ja hiplasi minun mahaa niinku joku tärähtäny. Siinä se arvosteli oonko pyöristyny vai en. Hitto vie, kattos vaan peiliin; hyvin on ruoka maistunu ittelleenki! Onneksi sitä höösäämistä ei tarvinu kauaa katella, kun lähdettiin. Minne, sitähän ei mulle kerrottu, mutta autolla jokatapauksessa. Pötköttelin omalla paikallani ja otin siinä pienet aamutirsat. Väsyin nimittäin sen ihmispomon touhotusta katsellessani.

Tultiinki aika pian perille ja pääsin autosta ulos. Ihan hirrrrveesti oli hajuja ja tuoksuja. Joku eläinten kohtaamispaikka ilmeisesti. Piti siinä postata pikkuiset terveiset seuraaville tulijoille, ennenkuin lähdettiin sisälle. Siellä huomasin, että katos vaan, eläinlääkärillehän sitä tultiin. Ihmispomo puhui jostain tiineysultrasta ja aloin muistella, että sehän onki tuttu juttu. Ooteltiin joku tovi, ja sitten mielettömän kivan olonen eläinlääkäri tuli ja kutsui minua nimeltä yhteen huoneista.

Olin ihan hyvällä mielellä, heiluttelin häntää ja kuvittelin, että on ihan perusreissu. Vaan mitä vielä! Siihen tuliki pari ihmistä, jotka ei yhtään tajunneet, että oon tämmönen omanarvontuntoinen daami! Ne vetäs minut kuule ketarat taivasta kohden jonku vekottimen päälle. Eläinlääkäri puhui ultrauskourusta, ja enpä oo moisessa ennen ollukaan. Ihmispomo siinä yritti mulle sanoa, että tämä on ihan ok ja rauhassa vaan, ei mitään hätää. Ai siis EI MITÄÄN HÄTÄÄ? Kysyn vaan, että millä oikeudellahan tuo kuvitteli, ettei mulla oo mitään hätää, ku pitää maata puolipimeessä huoneessa ketarat taivasta kohden ja kaunista mahakarvoitusta vedellään partakoneella veke!? Juu, kiitos mutta ei kiitos sanoin ja aloin rimpuilla irti niiltä pitelijöiltä. Lopulta ihmispomoki tajus, että alkaa mennä reippaasti ressin puolelle tämä touhu. Eläinlääkäri oli just saanu sanottua, että kyllä täällä pentuja on! No kai minä nyt sen tiesin sanomattakin, enhän mikään ekakertalainen oo näissä hommissa. Ja niin se on tienny ihmispomoki vaan se on niin hermoheikko (voin kertoo näin meidän kesken, että ei tulis pärjäämään luonnetestissää..), että ei usko ennenkuin näkee.

No, päätin siinä sitten pistää vähän pahemminki rimpuiluksi ja ihmispomo sanoi, että tämä tieto riittää, ei tarvi alkaa laskemaan sen kummemin montako pentua on tulossa. Ja just, kun kiitin sitä katseellani, se perkele (anteeksi voimasana, mutta tässä se on paikallaan!) pyytää niitä pitelijöitä vielä leikkaamaan mun kynnet! Ai että minä kärsin, siis se oli jo aivan isku vyön alle! Ihmispomo saa kyllä kääntää minut vaikka solmuun muuten, mutta minä inhoan kynsien leikkaamista! Pakkohan se on antaa tehdä, mutta kyllä osoitan kaikin tavoin, että se on mulle henkinen kuolema, joka kerta. Nyt se bruuttukseni sitten päätti, että laittaa ventovieraat leikkaamaan ja ite vaan kattelee vierestä.

Minut nostettiin toiselle pöydälle ja laitettiin kylelleen. Ja sitten; naps naps naps naps naps... ai että minä niin inhoon sitä touhua! Olin kuitenkin jo niin henkisesti loppu, että nöyrryin ja maata retkotin siinä sitten vaan, kohtalon orjana. Eläinlääkäritäti päättikin vielä yllättää ja haki oman ultramasiinansa siihen lähelle, ja heti kynsien leikkuun jälkeen sain jäädä kivasti kyljelleni pötköttelemään. Ne vielä halus kurkistella minun pentusia. Se oli mulle jo ihan ok, ihmispomoki vaikutti ihan onnelliselta ja minua kehui ja rapsutteli. Ja vähän mulla alko itelläki kiinnostaa, että minkahanlainen hunnilauma sieltä tällä kertaa ois tulossa. Aika kauan ne ihasteli siinä minun pikkuisiani, ja ei niistä kyllä varmaa lukua saatu vieläkään. Mutta ihmispomo sanoi, että ainakin viisi palleroa ne saivat laskettua, ja sydämet löivät terhakkaasti.

Viimein koitti se hetki, kun pääsin takaisin lattialle ja tottakai nappasin palkaksi eläinlääkärin tarjoamat herkut. Pääsin autoon ja sitten taas kaikki oli hyvin, oikaisin hyvään asentoon omalle paikalleni ja pyysin ihmispomoa viestittämään Pipolle ja Oliverille, että voivat pikkuhiljaa alkaa valmistautua isyystesteihin. Hah, eivätpähän nekään pääse ihan nuin vaan hommasta luistamaan.

Että semmonen reissu! Ihmispomo on onnesta soikeena ja itse mieluiten haluan vaan unohtaa koko paikan. Nyt taidan pyytää ihmispomolta jonkun mehukkaan lounaan, se näyttää olevan just niin heikolla mielentilalla, että taidan tänään saada kaiken mitä keksin pyytää!

Ihan lopuksi täytyy vielä jakaa yksi viimeaikainen ylpeyden hetki; minun tyttäreni Unna (sen hieno nimi on Äänekäs Onnenapila) kävi luonnetestissä ja täytyy sanoa, että hienosti flikka pärjäs! Oli saanut pisteitä + 155 ja vielä laukausvarma perään. Olisipas kiva, jos muutkin jälkeläiset kävisivät semmoisessa koirien ikiomassa kummituslinnassa. Minäki olen käynyt, ja vaikka sitä nyt ei ihan joka päivä jaksais, niin ihan jees se oli kuitenki.

Kuvia laittelen sitten myöhemmin, kunhan tuo ihmispomo vähän perehtyy uuden kameran käyttöön. Veikkaan, että se alkaa pian räpsimään niitä ikuisia mahakuvia minusta, *huokaus*. 


perjantai 3. lokakuuta 2014

Hormonihöyryjä ja toisenkin uroon kuvakuulumisia

Tänään olen joutunut vahtimaan pihaa lähes koko päivän. En tiedä mikä liikennetrafiikki tuohon meidän pikkutielle on iskeny, mutta on siinä ollu kulkijaa. On menny noutajaa ja vetokoiraa ja bokseria ja pikkuturrikoita ja ja ja.. Oon siis joutunu aika kovastiki kuuluttamaan vähän väliä, jotta "pysykää nyt ihmeessä siellä tiellä, se pientare on jo lähestulkoon minun pihaaaaa" jne. Ihmispomo ei oikeen oo arvostanu ja siksi jouduinki nyt sisälle jäähyttelemään.

Mutta niin, kävi tuossa aidan takana yksi nelijalkainen, joka sai minut ihan höppänäksi. Naapuriin on nääs muuttanut pikkunen lammaskoiran alku, semmonen minipentunen. Tavallaan oon aina tykänny pennuista, mutta nyt kyllä kaikki äidilliset vaistot heräsi ja olisin voinu samantien adoptoida sen myttysen! Ihmispomohan tästä siis veti heti johtopäätökset, että hormonit hyrrää ja tiineenä ollaan. Pah! Ihan ku ei sillä ittelläänki joskus vaan herkemmin heikottas ne ihmisvauvat, mitä vastaan tulee!?

Mulla vähän siis tympäsi, ku ihmispomo komensi minut sisälle. Mutta kylläpä päivä kirkastui, kun huomasin, jotta Oliver on laittanu postia! Hieman jo kerkesin huolestua, että noinko vaan olin yhden kerran autuus ja siellä jo uusia naaraita vikitellään. Mutta ei, Oliverilla oliki ollu vaan muita kiireitä. Se oli nimittäin päässy paimentamaan lampaita!

Tässä nyt näitä kuvia Oliverista, jonka hieno nimi on Tuiskuturkin Waltias. Ja sen isä Wallekin on päässyt joihinki mukaan. Tuota Wallea ei mulle esitelty ollenkaan silloin taannoin. Veikkaan kyllä, että oisin tykänny isästäki.. no mutta ei tässä nyt sentään missään Kauniissa ja Rohkeissa olla, että isän ja pojan kans.. huh huh!

Kuva: Hanna Leppälä

Kuva: Hanna Leppälä

Kuva: Hanna Leppälä

Kuva: Hanna Leppälä

Kuva: Hanna Leppälä

torstai 2. lokakuuta 2014

Reissukoiran elämää ja toisen sulhasen kuvaterveiset

Viime perjantaina se sitten tapahtui; ihmispomo pakkasi kauheesti tavaraa autoon, kaikki ihmislapsetkin hyppäsi kyytiin ja minä sain hypätä omalle paikalleni Pösön perälle. Kolli ja kakara jäivät tällä kertaa pois matkasta. Ja niin lähdettiin huruuttelemaan kohti pohjoista.

Matka oli kyllä todella pitkä, mutta eipä mulla sen kummepaa hätää ollut. Mulla on tosi kiva matkustuspaikka autossa ja pötköttelin oikeastaaan koko kymmenen tuntia. Tokihan me välillä pysähdyttiin ja sain postailla hajuviestejä mm. Pyhäsalmen haukuille.

Luulin aivan, että ajeltaisiin ihmislasten mummolaan, mutta olinpas väärässä. Jäätiinki sinne naapurikylään mökkeilemään. Oli mukavan rauhallista ja ympärillä kivasti metsääkin. Siellä oli niin rentouttavaa nuuhkiutua ja käveleksiä. Tuosta ihmispomosta on vaan tullu vähän ylihuolehtiva, eikä päästäny minua vapaana spurttailemaan ollenkaan. Ihan ku oisin muka mihinkään lähteny!?




Pari päivää meni mökkeillessä, ihan kohtalaisesti oli rapsutuksia tarjolla ja semmosta normaalin lepposaa olemista. Sunnuntaina pääsin viimein ihmislasten mummolaan ja sitä myöten vapauteen. Kyllä oli mukava päästellä ihan kunnolla sata lasissa menemään.

Illalla ihmiset paistoivat makkaraa nuotiolla ja sain olla siinä mukana nauttimassa retkitunnelmasta. Kyllä ihmislapset on vaan niin parasta; makkaratarjoilu pelasi minulleki asti! Rapsutuksia ja halauksia riitti makkaraakin enemmän. Tykkään kyllä kovasti nuista ihmislapsista. Ihmispomo kehuu, kuinka osaan olla niiden kanssa tosi rauhallisesti. On mulla kyllä tunnustettava, että yks heikko kohta minustaki löytyy; pallot ja kepit. Niiden kanssa saatan välillä innostua liiaksi ja sillon saatan jopa haukulla hieman komentaa ihmislapsia, jos eivät meinaa ymmärtää heittää keppiä. Mutta pahasti en komenna koskaan, innokkuuttani vain. Ja sitten, kun ihmislasten meno alkaa väsyttää, niin käppäilen vaan kaikessa rauhassa takavasemmalle. Niin helppoa se on. Oon kuullu, että kaikki meikäläiset ei lapsista niin diggaile, mutta mulle ne on kyllä ollu alusta asti maailman luontevin juttu.

Sattui vielä tuolle sunnuntaille semmonenki juttu, että ihmispomon isä ampui hirven! Minähän en oikein tuosta hirvenmetsästyksestä ymmärrä, mutta talon omat koirat oli ihan fiiliksissä siitä hommasta. Ihmispomo oli kauheen ylpeenä, kun en säikkyny laukauksia nyt ollenkaan. Ne oli viime syksynä mulle aika paha rasti, kun metsästysaikaan mökkeiltiin. Mutta nyt oon voittanu pelkoani ja en ollu millänsäkään paukahduksista. Mulla on vähän traumoja uuden vuoden pommeista ja on ollu tosi vaikeaa unohtaa se hässäkkä. Oisin varmaan tarvinu jotain terapiaa sen asian suhteen, mutta eihän se tuo ihmispomo asiaa tajunnu ja en itekään alkanu sen kummemmin elämöimään asiasta, tämmönen vaatimaton kun olen.

Maanataina ajeltiin kotiin ja oli kyllä mukava päästä omaan pihaan tsekkaamaan paikat ja on kait se tunnustettava, että oli mulla kakaraaki ollu vähän ikävä. Vedettiin mukavat iltarallit tuossa pihalla, kun se kotiutui. Välillä se on yhenlainen taakka, mutta ei sitä ilmankaan osais kyllä enää olla!

Tämä viikko onkin kulunut ihan perusarkea elellen. Tuo ihmispomo kyseli, että onko pahoinvointia? Kerroin, että ei todella ole, ja että ruokaa sais tulla enemmänki. On alkanu jotenki maistumaan nyt entistä paremmin kaikki. Ihmispomo hommas ihan uutta sapuskaa, semmosta Belcando-merkkistä ja on kyllä hyvää! Minähän olen pohjimmiltani sivistynyt kulinaristi ja nautiskelija, mutta melkein on ryöstäytyny tällä viikolla ahmimisen puolelle. Vielä, kun vähän lihaa saan siihen päälle mauksi, niin ..lurps, nyt tuli taas nälkä!

Tänään sain kuvapostia kahden viikon takaiselta sulholtani, Pipolta. Katselin niitä oikein ajatuksen kanssa, ja on se vaan komee, ei siitä pääse mihinkään! Pipon hieno nimi on Pukranvaara Balvva Ganda. Laitan nyt muutaman kuvan tähän, niin ymmärtänette, miksi en vaan voinut muuta kuin antautua... 

Kuva: Laura Perttuli

Kuva: Laura Perttuli

Kuva: Laura Perttuli

Kuva: Laura Perttuli

On mulla kyllä ollut Oliverkin mielessä, sen kanssa vietin kuitenkin niin kivoja hetkiä. Kaikenlaiseen kolmiodraamaan sitä onkin sotkeutunut!