Kasvattien ja kasvattajan kuulumisia

 Surun pennut kasvoivat ja kehittyivät ongelmitta. Pentueen ainoa narttu Riemu jäi emänsä seuraksi kasvamaan. Riemusta isä on kaavaillut ns. kaiken riistan koiraa, Surulle kun on ammuttu ainoastaan hirviä. Pentueen uroksista Häirikkö sai kutsumanimen Rocky ja muutti isänsä Moskun luokse. Viuhahduksesta tuli Piku ja hän sai ihanan kodin kuusamolaisen pariskunnan luota. Pennut ovat olleet terveitä ja eläväisiä. Rockyllä ei ole kivekset laskeutuneet, katsellaan löytävätkö määränpäähän vai jääkö kivesvikaiseksi. Kaikilla kolmella on korvat vielä ihan lurpallaan. Moskulla on ns. oikeanlaiset korvat, Suruhan nosti omansa pystyyn vasta kypsässä vuoden iässä ensimmäisen juoksun alettua. Eli odotellaanpas minkalaiset höröttimet pennuille lopulta kehittyykään.

Pentue polveutumistestattiin ja kyllähän se tälläkin kertaa vaati hermoja ja useampia näytteitä, ajasta puhumattakaan. Kaikki on nyt kuitenkin saatu kirjoihin ja kansiin ja kaikkien isä oli odotetusti Mosku. 

Sijoituskoira Tanka (Soutajan Pielisen Balladi) heilasteli erittäin pitkän kaavan mukaan sulhonsa Lupon (Äänekäs Unikekko) kanssa. Valmista ei saatu aikaiseksi ja varuilta tehty tiineysultra viimeviikolla näytti tyhjää. Kokeillaan sitten seuraavasta juoksusta uudestaan.

Vuoden surullisin asia kasvattien osalta oli ehdottomasti pienen ihanan Lyylin (Juovattaan Uhkiaposkinen) kuolema. Lyylihän sairastui epilepsiaan ollessaan vielä pentu, alle 8 kk ikäinen. Lyyli sai erittäin asiantuntevaa hoitoa, mutta siitä ja lääkityksestä huolimatta kohtauksia ei saatu loppumaan. Lyylin kohtaukset olivat rajuja ja lääkitystä nostettiin useampaan kertaan. Lopulta lääkkeen sivuvaikutukset veivät koiralta niin elämänilon kuin voimatkin. Omistaja teki raskaan päätöksen päästää pieni piirto-otsa ikuiseen vapauteen maaliskuussa, 1,5-vuoden iässä. Olen niin sanomattoman pahoillani. Pahoillani Lyylin sairaudesta, pahoillani Lyylin aivan liian lyhyeksi jääneestä elämästä. Kiitos Ilona ja Tarja, kun teitte Lyylin eteen parhaanne. 

Minun oma elämä on muuttunut nyt kesän aikana monin tavoin. Muutimme Kuusamosta Etelä- Suomeen. Omakotitalo vaihtui rivitaloon ja vuokralaisena olo tuo asiaan omat juttunsa. Niinpä Juovattaan kasvatushommat ovat nyt määrittämättömällä tauolla. Jos Tankan astutus ensitalvena onnistuu, pennut rekisteröidään Juovattaan poppooseen, mutta ne syntyvät ja kasvavat Tankan omassa kodissa. Hupin pentu-unelmat kariutuivat tuoreimman muuton myötä. Minulla ei ole tiloja kasvattaa pentuetta. Harmittaa, mutta elämän realiteetit on vain pakko hyväksyä. 

Omista koirista Tirppa jäi Julian kanssa asumaan Kuusamoon. Ainoa oikea paikka Tirpalle, ovat Julian kanssa niin erottamaton pari. Tirppa on muuttunut ihan hirmuisesti viimeisen vuoden aikana, ja nimenomaan edukseen. Noki muutti vanhimman poikamme ja miniämme luo viettämään rapsutusten ja rakkauden täyteisiä eläkepäiviä. On meilläkin aina välillä, mutta on kyllä kotiutunut ihan muitta mutkitta Villen ja Elinan koiraksi. Nuoripari haaveili kauan koirasta, mutta pentu ja vuokra-asunto tuntui (ehkäpä Tirpan pentuajan muistaen..) riskibisnekseltä. Minulla on ollut huono omatunto siitä, etten pysty antamaan Nokille aikaa ja liikuntaa niin paljon kuin se ansaitsisi. Joten tämä on nyt kaikkien osalta paras tilanne. Noki täytti juuri 11v ja askel on yhä yhtä kevyt kuin nuoruusvuosina. Silmät sillä samenee ihan selvästi, joten kaihiepäily lienee muutakin kuin pelkkä epäily. Käydään viimeistään ensikesänä tsekkaamassa miltä silmissä näyttää. Muutoin mitään kremppaa Nokilla ei ole. Oli täällä meillä juuri muutaman päivän ja ihastelin sen liikettä. Se on tosi hyvässä kunnossa, ei yhtään ylipainoa ja tosiaan liikkuu niin puhtaasti, ettei selän LTV-muunnoksesta tai polven löysyydestä ainakaan tässä kohtaa tarvitse huolta kantaa. 

Vaikka koti on koiraton ja kasvatustoiminta paussilla, niin seuraan rakkaudella kasvattieni elämää. Loppuvuoden tavoitteena olisikin saada U-pentuja luustokuviin ja ainakin pari kasvattia luonnetestiin. Katsotaan, miten onnistutaan!

Meillä on sittenkin itäsiperianlaikan pentuja!

Isäni itäsiperianlaikaa Surua yritettiin siis astuttaa helmikuussa pitkään ja hartaasti. Kovasta yrityksestä huolimatta koirat eivät päätyneet nalkkiin asti ja pentuhaaveet kuopattiin tältä keväältä. 

Huhtikuun alussa Surun maha alkoi kuitenkin pyöristyä ja tissit kasvaa. Pentujen liikkeitä ei kuitenkaan missään vaiheessa alkanut tuntua ja olimme kahden vaiheilla; onko Suru tiine vai tukevasti valetiine? 

Perjantaina 14.4. ajelin sovitusti vanhempieni luo, tarkoituksenani tutkailla Suru tarkasti läpi. Laskeskelin, että siitä "lähimpänä valmista" astumisesta oli tuolloin 60 vrk. Kyllä minä osaisin nähdä onko sillä pentuja mahassa vai ei. No, tehtävästä tulikin erittäin helppo, sillä perille päästyäni totesin Surun synnyttävän. Isä ja äiti tempaisivat ennätysajassa pentuhuoneen ja pentulaatikon toimintakuntoon ja alkuillan aikana Suru synnytti vallan eleettömästi ja rauhallisesti kolme isoa pentua. Ensin syntyi karamis uros, sitten riista narttu ja viimeisenä riista uros.  

Suru hoiteli synnytyksen ja pennut täysin itsenäisesti ja osottautui heti luontaiseksi emoksi. Ensipäivien jälkeen on kyllä osannut ottaa kiitettävästi myös omaa aikaa, käy lähinnä laatikossa hoitelemassa pennut ja muutoin viihtyy ihan muualla. 

Pennut voivat erittäin paksusti. Silmät on kaikilla auki ja jalatkin alkavat pikkuhiljaa kantaa. Pentujen nimet tulevat tällä kertaa Irwinin tuotannosta:

Juovattaan Häirikkö = karamis uros, isoin ja kovaäänisin. Murisee ja kiroilee vakuuttavasti, pentulaatikon kingi ja vanhempieni yöunien häirikkö 

Juovattaan Riemu Ja Ratto = narttu, rauhallinen mutta kipakka neiti. Kun emä on Suru niin tytär on tietenkin Riemu. Riemu jää syntymäkotiinsa kasvamaan isän jahtikaveriksi Surun rinnalle

Juovattaan Viuhahdus = riista uros, vikkeläliikkeinen kaikkeen tyytyväinen ihana pentu

Viuhahdus etsii vielä sitä oikeaa kotia, jossa se saa olla perheenjäsen ja isännän tai emännän paras metsästyskaveri. Pennut luovutetaan 7-vkoisesta alkaen rekisteröityinä, madotettuina, polveutumistestattuina sekä hyvin sosialistettuina. 

Pentujen emä on Suru, isä oletetusti Siltamiehen Niesi "Mosku". Astutusta yritettiin myös toisella uroksella, joten pennut polveutumistestataan. Astumistyylin, pentujen syntymäajankohdan sekä ulkonäön ja väritysten perusteella pidämme erittäin todennäköisenä, että pennut ovat Moskulle. 

Mikäli Viuhahdus voisi olla sinun tuleva koirasi, otapas yhteyttä sähköpostitse juovattaan@luukku.com tai puh. 0442577515.

Eihän tämä taaskaan ihan putkeen mennyt...

Kasvatusrintamalla viimeinen kuukausi on tuonut minut pilvilinnoista takaisin maan pinnalla, osin ihan kellariin asti. 

Ensin Surun astutus ei onnistunut. Yritettiin kahdellakin uroksella, en edes enää muista monenako päivänä. Suru osoitti olevan mallia "annan ymmärtää, mutten ymmärrä antaa". Se siis tarjosi itseään uroksille hyvin auliisti parin viikon ajan. Alkuun urosta ei kiinnostanut lainkaan, mutta lopulta erittäin hyvää astumisyritystä oli monen päivän ajan. Vaan kun uros pääsi sisälle, luiskahti Suru samantien kiljaisten alta pois. Lopulta ei enää kiinnostanut kumpaakaan muu kuin leikkiminen, joten pistettiin leuka rintaan ja todettiin, että ehkä vuoden päästä sitten.. Koirat olivat tarhassa pieniä aikoja keskenään pois näköetäisyydeltä, että tokihan pieni teoreettinen mahdollisuus pentuihin on, mutta se on kyllä hyvin pieni. 

Noh, sitten Hupi. Kävin tapaamassa Hupia Tampereella helmikuun lopulla. En ollut nähnyt sitä kunnolla aikuisena kuin kuvissa ja se olikin livenä paljon kauniimpi kuin luulinkaan. Hupi otti minut kotonaan vastaan hyvin rauhallisesti ja ystävällisesti. Ovikello ja pari vierasta eikä haukahdustakaan päästänyt. Tätä on nykyisin näin Tirpan kanssa elävänä alkanut arvostaa ihan uudella tavalla ;) Hupi otti nopeat paijaukset vastaan ja kömpi sitten omiin oloihinsa. Omistajan kanssa juteltiin pennutuksen käytännön asiat selviksi ja tehtiin jalostuslainasopimus. Ja sitten vain juoksua odottamaan... kunnes parin päivän päästä puhelin kilahti ja kaikki meni uusiksi. 

Sain kuulla, että Pyryn (Juovattaan Ainutlaatuinen) pojalla on ollut epilepsiakohtaus. Tämä uusi epileptikko on siis Hupin serkku (Hupin emä ja Pyry ovat sisaruksia). Hupin siskopuolella Lyylillä on epilepsia, ja nyt sitten tämä. Yksi tapaus on vielä ok. Mutta nyt sitten A-pentueen kahdella koiralla on epilepsiaa sairastava jälkeläinen. Olisi aika itsensä(kin) pettämistä ajatella, että kyseessä on harmiton sattuma. Todennäköisempää on jokin geneettinen yhteys. Hupin laskennallista epilepsiariskiä tuo serkun sairaus ei oleellisesti nosta ja sen puolesta Hupin ja Kaskun yhdistäminen on periaatteessa ihan ok. Jalostuskriteeritkin suosittelevat jättämään pois vain epilepsiaa sairastavan koiran, epilepsiasairaan koiran jälkeläiset, täyssisarukset sekä vanhemmat. Sovin Hupin ja Kaskun omistajien kanssa, että mietin asiaa vielä. 

Olin jo taipumassa siihen, että kyllä me ne pennut nyt yritetään saada Hupille. Sillä olisi mielestäni suvullisesti ihan annettavaa rotuun. Se on itse terve, sillä on nätti rakenne ja tykkään itse sen luonteesta. Lisäksi tämä emälinjani keikkuu ihan oleellisen paljon Hupin varassa. Tässä kohtaa sitten viestittelin Lyylin (J. Uhkiaposkinen, Hupin kanssa sama emä, eri isä) omistajan kanssa. Lyylin epilepsia on pahentunut, se on loppuvuoden lääkkeen nostosta huolimatta saanut nyt maaliskuussa taas kaksi rajua kouristuskohtausta. Tuli niin voimaton olo ja paha mieli Lyylin ja omistajan puolesta, että aloin oikeasti  miettiä ylipäätään koko kasvattamisen mielekkyyttä, mutta etenkin uskallanko oikeasti tehdä Hupilla pennut. Entä jos sekin periyttää epilepsiaa? 

Parviäly käyttöön ja juttelin asiasta useamman kasvattajan sekä yhden eläinlääkärin kanssa. Epilepsian periytymismekanismihan on suurelta osin vielä tuntematon. Jollain tapaa se tuntuu tietyissä suvuissa kulkevan, se on selvää. Tunteet ja järki kävivät keskustelua, ja kumpi milloinkin oli niskanpäällä. Koska asia alkoi haitata jo yöuniakin, tein kompromissin: En astuta Hupia vielä nyt ihan pian alkavasta juoksusta. Katson seuraavan 6kk ajan, mitä tapahtuu. Mikäli tähän selvästi A-pentujen sukuun tulee yhtään uutta epilepsiatapausta niin sitten tämä linja saa osaltani jäädä tähän. Mutta mikäli uusia ikäviä uutisia ei tule, niin yritän astuttaa Hupin Kaskulla syksyn juoksusta. Hupi alkaa olla sitten jo n. 5-vuotias, joten yhtään pidemmälle tätä asiaa en voi lykätä. Katselen ja sovin nyt sitten kaikessa rauhassa vielä varauroksen, mikäli Kaskun kanssa ei syystä tai toisesta natsaisikaan. 

Olen todella pahoillani niiden muutaman ihanan perheen puolesta, jotka kesäpentua tästä itselleen kovasti toivoivat. Toivon, että jaksatte odottaa syksyyn. Mutta ymmärrän hyvin, jos päädytte kysymään ja hankkimaan pennun toisaalta. Niin kuin sen oikean pennun etsiminenkään ei helppoa ole, niin ei se ole aina myöskään täältä kasvattamisen puolelta mutkatonta. 

Lopuksi vielä omien koirien kuulumisia. Molemmat kävivät maaliskuun alussa silmätarkissa. Tirpalla oli täysin terveet näkimet ja se yllätti minut täysin olemalla varsin reipas ja helppo käsiteltävä. Sehän lähtökohtaisesti jännittää vieraita ihmisiä, mutta yllättäin ihmislauma eläinlääkärin odotustilassa + kaksi lääppivää eläinlääkäriä olivatkin aivan ok Tirpukalle. Heikon hetken taas kerkesin jo miettiä, josko sillä kuitenkin ne yhdet pennut... mutta ei, ei tuo meidän rakas Piippanen ole kuitenkaan jalostusluonne. 

Nokilla on molemmissa silmissä muutosta, toisessa pikkuisen, toisessa enemmän. Kirjattiin nyt kaihiepäilynä ja käymme ensivuonna sitten katsomassa, onko tilanne pahentunut. Voi siis olla myös hyvälaatuista iän tuomaa samentumaa. Tai sitten kortikaalinen katarakta. Joka tapauksessa tutkineen eläinlääkärin mielestä tämä Nokin löydös ei vaikuta sen jälkeläisten, eikä etenkään toisen polven jälkeläisten jalostuskäyttöön. Mutta toki on hyvä tiedostaa, että siellä suvussa voi olla tämmöistä myöhäisellä iällä puhkeavaa kaihia. Ylipäätään koiria pitäisi käyttää silmätarkastuksessa vielä sittenkin, kun ikänsä (tai muutoin) jäävät pois jalostuksesta. 

Minun viimeinen (yhteis)sijoituskoirani Tanka (Pielisen Balladi) on läpäissyt onnekkaasti kaikki kriteerit ja tutkimukset ja se on tarkoitus astuttaa seuraavasta juoksusta. Juoksua odotellaan touko-kesäkuulle. Vielä on pikkuisen epävarmaa, tuleeko pennuista Mierka- vai Juovattaan nimeä kantavia. Ja sekin on vähän vaiheessa, että missä pennut fyysisesti syntyvät ja kasvavat. Mutta kaikki selviää lähiaikoina. 

Loppuun vielä sellainen uutinen, että Juovattaan kennel ihmisineen muuttaa Etelä-Suomeen alkukesän aikana. Tarkempi sijoituspaikka vahvistuu ajan kanssa, mutta jonnekin tuonne Vantaan ja Mäntsälän välimaastoon olettaisin meidän päätyvän. Paljon on siis keväälle puuhaa luvassa, vaikkei nyt niitä pentuja sitten saatukaan. 

Pentusuunnitelmat etenevät!

Surun juoksu on alkanut, joten seuraavan parin viikon sisällä treffaillaan Moskun kanssa. Mikäli hommat hoituvat toivotunlailla, ensimmäiset Juovattaan itäsiperianlaika-pennut näkevät päivänvalon huhtikuun alussa. Pennut syntyvät ja kasvavat vanhempieni luona, minä häärin taustapiruna ja hoidan viralliset hommat.

Muokattu 10.2.2023: Surun astutus ei näytä onnistuvan. Yritetty kahdellakin uroksella ilman tulosta. 

Myös suomenlapinkoirapentue otti tänään pienen askelen eteenpäin, kun jalostustoimikunnan vastaus tupsahti sähköpostiin. Suunniteltu yhdistelmä Juovattaan Pala Rauhaa x Ruuhikairan Rovan Nosse on hyväksytty huomautuksella kyynärvikariskistä. Kyynärasiaa mietin itsekin jo etukäteen ja mm. siksi, jos pentuja saadaan aikaiseksi, niiden myyntihintaan kuuluu kattava luustokuvaus n. 2-vuotiaana.  Hupin juoksua odotellaan maaliskuulle ja jos kaikki menee kuten unelmoin, touko-kesäkuulla syntyy Juovattaan V-pentue. 

Juovattaan tulevaisuuden pohdintoja + suunnitelmia

 Edellisessä kirjoituksessani kerroin, että Juovattaan kasvatustoiminta on nyt tauolla, kun astutukseen sopivia narttuja minulla ei ole. Sen postauksen jälkeen olen muutoinkin pohtinut jalostuksellisia juttuja. 

Minun ensimmäinen oikeasti ikioma koira oli paimensukuinen lapinkoira Piki. Suomenlapinkoira rotuna oli minulle tuttu, paimensukuisuudesta kuulin Pikin myötä ensimmäisen kerran. Oli siis puhtaasti sattumaa, että meille nimenomaan paimensukuinen lapinkoira tuli perheeseen. Tutustuin paimensukuisiin ihmisineen ja historioineen niin Reviiri-lehden, nettipalstan kuin Katselmus-reissunkin muodossa. Viehätyin nopeasti paimensukuisten historiasta ja siitä ajatuksesta, että on haluttu säilyttää jotain alkuperäistä, "luomua". Tuolloin minua ihastutti myös kovasti paimensukuisten monimuotoinen ulkonäkö ja se, ettei niiden jalostuksessa pyritä täyttämään mitään tiukkaa rotumääritelmää. 

Piki oli aivan upea, juuri minulle sopiva koira. Aloin aika pian haaveilla kasvattamisesta ja oli täysin päivänselvää, että kasvattaisin juuri paimensukuisia lapinkoiria. Noki tulikin meille sillä ajatuksella, että jos siitä kasvaa terve ja ok-luonteinen koira, sillä pennut tehtäisiin. 

Paimensukuisia lapinkoira-pentueita meillä on sittemmin syntynyt kuusi kappaletta. Olen tehnyt viisaita ja typeriä jalostusvalintoja. Onnistunut ja epäonnistunut. Saanut mitä olen odottanut ja saanut jotain täysin odottamatonta. Matkan varrella on lisääntynyt niin tutkitun tiedon määrä kuin käytännön kokemuskin. 

Suomenlapinkoirien linjajakoon (valtalinja - paimensukuinen) on liittynyt ja liittyy edelleen vahvoja mielipiteitä, tunteita ja valitettavasti riitojakin. Itse en ole missään vaiheessa ajatellut, että kumpikaan linja olisi toistaan parempi tai pahempi. Nykyisin uskallan sanoa, että molemmissa linjoissa on omat, selkeät ongelmansa ja sitten on myös ihan koko rotua koskevat yhteiset haasteet. Terveyden puolesta on nähtävissä, että paimensukuisilla lonkkatilanne on huomattavasti valtalinjaa parempi. Sitten taas erilaisten autoimmuunisairauksien osalta on selvää, että mitä pienempi ja suljetumpi jalostuspopulaatio on, sitä suuremmaksi ongelmaksi ai-sairaudet yleensä osottautuvat. Minulla ei ole faktatietoa siitä, onko tällä hetkellä paimensukuisessa linjassa enemmän esim. allergioita, kilpirauhasen vajaatoimintaa ym autoimmuuniongelmaa. Mutta ainakin siihen on suurempi riski, koska populaatio on valtalinjaa pienempi. Rakenteen osalta molemmissa linjoissa on ongelmallisia ääripäitä. Hivenen kärjistäen voisin sanoa, että valtalinjan ääripää on hyvin raskas, massiivisen pään omaava, överiturkilla päällystetty koira, joka omaan silmään muistuttaa enemmän eurasieria tai jopa tiibetinmastiffia kuin lapinkoiraa. Paimensukuisen ääripää taas on erittäin kapea ja kevytrakenteinen, puikulapäinen ja sirokuonoinen, luisulantionen ja takaa ahdas sirppana, jota ei toisellakaan katsomisella tunnista lapinkoiraksi. Oikeasti kummassakin linjassa valtaosa koirista on kultaista keskitietä, mutta niitä stereotypisiä ääripäitä löytyy molemmista ja ihan koiran hyvinvointiin liittyviä rakenteellisia ja turkillisia ongelmia on molemmissa linjoissa. Kummankaan linjan haukkuminen ei paranna sen toisen linjan tilannetta. 

Olen itse suurissa tunteissa alati rypevä ihminen ja olen esim. valinnut alani ja työpaikkani hyvin pitkälti tunteen perusteella. Koirien suhteen pyrin kuitenkin aina siihen, että päätöksentekoa ohjaa järki eikä tunne. Olen jo parin vuoden ajan miettinyt kovasti paimensukuisen lapinkoiran tulevaisuutta, suomenlapinkoiran tulevaisuutta, kasvattamisen tulevaisuutta. Nyt olen pohdinnoissani tullut siihen pisteeseen, etten pysty enää perustelemaan itselleni, miksi ideologia, tunteet ja tietty yhteisöllisyys menisi tutkitun tiedon ja omankin järjen edelle. Siispä olen päättänyt, että jatkossa Juovattaan kennel kasvattaa suomenlapinkoiria linjaan katsomatta. 

Tämä päätös on ollut yllättävän vaikea. Itse koirien ja rodun tulevaisuuden osalta päätös on suhteellisen helppo perustella järjellä. Mutta paimensukuisuuteen liittyy myös vahva yhteisöllisyys, hirveän paljon ihmisiä, joihin olen tutustunut paimensukuisten myötä. Paimensukuisen Lapinkoiran Seura, jossa olen itsekin toiminut. Ihania tapahtumia, mahtavia keskusteluja, toisen tukena olemista. Reviiri-lehti.  Paljon hyvää. PLS:n säännöt kieltävät yksiselitteisesti seuran jäsentä astuttamasta narttuaan valjalinjaisella uroksella tai antamasta urostaan astumaan valtalinjaista narttua. Päätökseni siis tarkoittaa, että sanoudun irti minulle sinällään rakkaaksi tulleesta seurasta, jonka pääasiallista tarkoitusta en vain enää pysty itse allekirjoittamaan sellaisenaan. Tiedostan, että päätökseni todennäköisesti tulee myös "kadottamaan" elämästäni ihmisiä, jotka ajattelevat tästä asiasta eri tavalla ja pitävät päätöstäni anteeksiantamattomana. Se on hinta, jonka tästä maksan. 

Mitä hyvää sitten toivon ja kuvittelen tämän päätöksen tuovan? Toivon, että jalostusmateriaalin laajentuessa pystyn tekemään yhdistelmiä, joissa on lähtökohtaisesti paremmat mahdollisuudet terveisiin ja elinvoimaisiin pentuihin. En edelleenkään pyri kasvattamaan näyttelytähtiä, mutta toivon päätökseni myötä saavani aikaiseksi tasapainoisemman rakenteen ja liioittelemattoman, lapinkoiramaisen ulkonäön omaavia yksilöitä. Toivon, että päätökselläni voisin antaa jotain koko rotuun. Kasvatustoimintani on niin pienimuotoista, että mitään isoja vaikutuksia on turha sen kummemmin toivoa kuin pelätäkään. Mutta jotain pieniä puroja, jotka ehkä auttavat jatkossa muitakin kasvattajia löytämään terveempiä ja toimivampia yhdistelmiä. 

Koska kasvateillani on aivan mielettömän ihania ja luottavaisia omistajia, niin minulla on kunnia saada jalostuslainaan kasvattini Hupi, Juovattaan Pala Rauhaa. Hupin astutus olisi v. 2023 maalis-huhtikuussa. Tästä tulee tarkempaa tietoa lähitulevaisuudessa Pentuja-sivulle.

Kaiken tämän lisäksi Juovattaan kennelin "rotuvalikoima" toivottavasti ensi keväänä kasvaa. Suomenlapinkoirien lisäksi jatkossa meille syntyy silloin tällöin myös itäsiperianlaikan pentuja. Isäni omistuksessa oleva Suru on tältä osin kennelin kantaemo, mikäli kaikki sujuu kuten toivotaan. Tästäkin lisää Pentuja-osioon, kunhan saan aikaiseksi kirjoitella esittelyn Surusta ja sille kositusta uroksesta. 

Kiitos sinulle, joka ymmärrät ja tuet tai edes hyväksyt päätökseni ja anteeksi sinulle, joka tästä pahoitat mielesi. Ymmärrän senkin. 

Murheellisten uutisten kevät

Maaliskuussa sain viestin, että Poju (Juovattaan Kiistän Kaiken) on ontunut pari viikkoa takajalkaansa ja omistajat olivat vieneet sen ortopedille ontumatutkimuksiin. Tutkimusten löydökset olivat suuri järkytys. Pojulla todettiin erittäin vaikea-asteinen lonkkanivelen kehityshäiriö. Voin suoraan sanoa, etten ole ikinä nähnyt niin järkyttävää lonkkakuvaa. Molemmat lonkat olivat pahan näköiset, mutta toinen oli.. miten tämän nyt selittäisin. Ikään kuin lonkkamaljaa ei ollenkaan ja tosi pahat nivelrikot ympäriinsä. Lonkkavian lisäksi selkäkuvissa näkyi LTV3, mikä saattoi vielä pahentaa Pojun oireilua. 

Pojulle annettiin päivittäin kipulääkkeitä ja sille kokeiltiin eläinlääkärin suosittamaa fysioterapiaa. Ensimmäisen fysioterapian jälkeen tilanne vain paheni. Poju ei enää halunnut liikkua ja käytännössähän tilanne oli se, ettei sen toinen lonkka pysynyt lainkaan paikoillaan. Keskustelimme tilanteesta omistajien kanssa ja päädyimme yhteisymmärryksessä siihen, että ainoa eettisesti oikea ratkaisu on päästää Poju tuskistaan. 11.4. Poju lähti eutanasian kautta tähdeksi taivaalle. Koiran menettäminen on aina raskasta, mutta järjettömän vaikeaa on luopua 3-vuotiaasta perheenjäsenestä, jonka elämän piti olla vasta alussa. 

Kasvattajana mietin tietenkin, miksi näin kävi. Pojun emän Saagan sisarusparvessa on hyvin suurta hajontaa lonkkatuloksissa aina A-D. Puolisisaruksissa jopa E-lonkkia. Kaikki lonkkatiedot eivät olleet käytettävissäni vielä silloin, kun Saagan pennutus oli ajankohtaista. Valitsin sille kuitenkin tarkoituksella hyväindeksisen, A-lonkkaisen uroksen pienentääkseni riskiä. Vaikka kuinka mietin, en olisi tästä yhdistelmästä osannut odottaa näin pahaa lonkkatulosta. Pojun viidestä sisaruksesta neljä on luustokuvattu ja kaikilla muilla on puhtaat A-lonkat. Olen siis tullut mutuilussani siihen tulokseen, että jostain tuntemattomasta syystä Pojun kohdalla lonkkien kehityksessä on sikiöaikana mennyt jotain totaalisesti pieleen. 

Olen pyrkinyt kannustamaan kasvattieni omistajia kuvauttamaan koiriensa luuston sekä bongailemalla joukkotarkastuksia, osallistumalla kuvauksiin rahallisesti että myös ihan muistuttelemalla asiasta. Tämä Pojun kohtalo kertoo karulla tavalla sen, miten pitkälle koira pystyy peittämään kipuaan ja miten mahdotonta meillä on tietää koiraan todellisesta terveydentilasta ilman tutkimuksia. Joten nyt vakava  viestini jokaiselle tätä lukevalle: Kuvatkaa koiranne luusto. Miettikää pentua ottaessanne, onko kasvattaja pyrkinyt omilla valinnoillaan minimoimaan esim. lonkka- ja kyynärvikojen riskiä. Koiranet on kaikille avoin tietokanta, josta jokainen voi käydä katsomassa luustokuvausten tuloksia. Yksinkertainen muistisääntö on, että pentueen emän ja isän yhteenlaskettu lonkkaindeksi pitäisi olla vähintään 200. Jos näin ei ole, on keskimääräistä suurempi riski saada aikaiseksi lonkkavikaisia pentuja. Tällainen nuoren koiran menettäminen on kasvattajallekin yksi iso painajainen. "Olen tosi pahoillani" on aika mitättömän laimeaa siinä kohtaa, kun toiset menettävät rakkaan lemmikkinsä. On tosi voimaton olo, miten voisin auttaa? Voinko ylipäätään tehdä mitään? Siinä kohtaa pienen pieni lohtu itselleni on se, että yritin parhaani, toimin yleisten ohjeistusten mukaan, en tarkoituksella leikkinyt venäläistä rulettia. Lopulta Pojun tapauksessa en osannut tehdä muuta kuin pahoitella, kuunnella, olla tukena sen vaikeimman päätöksen tekemisessä. Kiittää, kertoa, että teitte kaikkenne, älkää syyttäkö itseänne. Ja toki tässä tapauksessa myös palauttaa myyntihinnan, koska kyseessä oli selkeästi synnynnäinen vika, joka johti nuoren koiran kuolemaan. Mutta totuus on, ettei yksikään pahoittelu tai yksikään euro tuo koiraa takaisin. 

Ja kaiken jälkeen eniten mietin sitä, miten kauhean kipeä Poju oli, miten pitkään se on kätkenyt kipunsa, miten vähän me ihmiset lopulta pystymme koiraa lukemaan. Joten rakkaat ihmiset. Miettikää, kyseenalaistakaa, etsikää tietoa ja kuvauttakaa ne koiranne! Kyse ei ole jalostuksesta, hifistelystä tai turhasta rahanmenosta. Kyse on sinun koirastasi ja sen elämänlaadusta, jopa elämän pituudesta. Ja sitten toissijaisesti toki myös siitä, että kaikki tieto on tärkeää, kun valitsemaasi rotua yritetään pitää terveenä jalostusvalinnoilla, joihin juuri nämä viralliset tutkimukset vaikuttavat (tai ainakin niiden tulisi vaikuttaa). Ja varalta vielä kerron, että ei, koiran lonkkien terveyttä ei voi päätellä siitä, että se makaa tietyssä asennossa tai hyppii tai juoksee. 

Pojun kohtalon myötä kaksi Pojun sisarusta Jope (Juovattaan Kun Olet Poissa) ja Nena (Juovattaan Kamat Lujilla) kävivät luustokuvissa. Jopella polvet 0/0, kyynärät 0/0, selkä terve ja lonkat A/A. Nenalla sama rimpsu, mutta lisänä kuvattiin olat, jotka nekin terveet, samoin virallinen sydänkuuntelu: ei sivuääniä. Nämä tulokset olivat käsittämättömän suuri helpotus! 

Myös P-pentueesta Hupi (Juovattaan Pala Rauhaa) kävi tutkittavana. Polvet edelleen 0/0, silmissä PPM iris-iris, joka ei Hupin elämää haittaa. Hupi kävi myös luonnetestissä, jonka se oli tassutellut läpi loppupistein +113, laukauskokematon. Tuomareiden loppupalaute oli ollut, että kiltti ja ihana perhekoira, josta ei saa taisteluhalua kaivettua millään esiin. Hupi asustaa lapsiperheen ensikoirana ja on täyttänyt siellä paikkansa erinomaisen hyvin. 

No, väliin siis mahtui mukaviakin terveysuutisia. Kunnes sitten reilu viikko sitten tuli pommi. Illalla soi puhelin ja Lyylin (Juovattaan Uhkiaposkinen) omistaja soitti. Lyyli oli juuri aiemmin saanut kouristuskohtauksen. Ensimmäinen ajatus oli järjetön epäusko, Lyylihän on vasta vajaa 8kk ikäinen pentu! Toinen ajatus oli, että en kasvata enää ikinä. Sitten iski hätä Lyylin ja hänen omien ihmistensä puolesta. 

Lyylillä oli alkanut juoksu edellisenä päivänä. Tällä hetkellä ajatuksena on, että juoksu laukaisi epileptisen kohtauksen. Lyyli on käynyt perus tutkimuksissa, eikä niistä selvinnyt mitään kohtausta selittävää. Epäilynä siis on idiopaattinen epilepsia. Aika näyttää, uusiiko kohtaukset ja tarvitseekä Lyyli lääkitystä voidakseen elää täysipainoista elämää. Enemmän kuin mitään toivon, että kyseessä olisi vain tuo yksittäinen kohtaus. Mutta toisaalta olisi vähän itsensä huijaamista ajatella, ettei kyse olisi epilepsiasta, sen verran klassinen kouristuskohtaus oli ollut. Olen ihan valtavan pahoillani Lyylin, Lyylin sijoitusperheen ja Lyylin omistajan puolesta. Tiedossani oli, että pentueen taustoista löytyy epilepsiaa. Valitettavasti uskaltaisin väittää, että kyseistä inhottavaakin inhottavampaa sairautta löytyy ihan jokaisen suomenlapinkoiran taustoilta. Tarkistutin Luna + Oiva -yhdistelmän jalostustoimikunnalla ja se oli ok. Käytännössä tiedossa ollut epilepsiariski oli selvästi rodun keskiarvoa pienempi. Silti näin voi käydä. Tässäkin tapauksessa Lyylin emän isän puolelta taustat ovat kovin tuntemattomia. Ja aina suvussa voi olla koiria, joilla epilepsia on, mutta omistaja ei ole sitä syystä tai toisesta osannut tai halunnut julkisesti tuoda esiin. 

Joten taas sinulle, tätä lukeva lapinkoiran omistaja: Jos koirallasi ilmenee mikä tahansa sairaus tai arkea hankaloittava piirre (epilepsia, kilpirauhasen vajaatoiminta, kutinat, allergiat, toistuvat ja jatkuvat mahaoireilut, ääniarkuudet..mitä tahansa, niin ilmoitathan niistä rotuyhdistyksen tietokantaan http://terveys.lappalaiskoiragalleria.org/  ja koirasi ollessa paimensukuinen lapinkoira myös PLS:n terveystietokantaan https://www.paimensukuinen.fi/terveysjajalostus/terveystietojen-ilmoittaminen/

Juovattaan kasvatustoiminta on nyt aikalisällä. Minulla ei ole yhtään narttua, jolla voisin pentuja edes yrittää tehdä. Tirppa on Tirppa. Niin kaunis, niin terve. Minä haluaisin, voi kuinka minä haluaisinkaan tehdä sillä yhden pentueen. Mutta minulla ei ole siihen perusteita. Sen luonne ei ole ollut sellainen, joita haluaisin lisää maailmaan. Toisaalta olen huomannut, että jonkun toisen mielestä Tirpan luonteessa ei ole vikaa. Olen Julian kanssa miettinyt, että ehkä me kuitenkin viemme Tirpan luonnetestiin. Ainakin saisimme varmuuden sille, että onko Tirpan luonteessa ne jutut, miksi en sitä uskalla jalostuskoirana ajatella. Vai olemmeko lukeneet koiraamme täysin väärin, mikä sekin toki on mahdollista. 

Sijoituskoirista Hertta (Poikkikorvan Haltin Hertta) siirtyi haltijansa Tiinan omistukseen. Syy oli sama kuin Tirpan kohdalla. Hertta on ihana koira, mutta sen luonteessa on myös sellaisia piirteitä, jotka ei omaan ihanne lapinkoiraan missään määrin kuuluisi. Voi olla, että jonain päivänä kadun tätäkin päätöstäni, mutta nyt se tuntui kuitenkin oikealta. 

Inez (Äänekäs Lumikki) on ihanaluonteinen ja näppärä pieni narttu. Se harrastaa peko-juttuja haltijansa kanssa ja on varsin pätevä kadonneiden etsijä jo. Inezellä on kuitenkin ollut pitkin elämää erilaisia kutinoita ja / tai ohimeneviä iho-ongelmia. Koska ne nykytietämyksen valossa ovat paitsi aina autoimmuunipohjaisia että periytyviä, niin en uskalla Inezelläkään pentuja tehdä. 

Tanka (Soutajan Pielisen Balladi) on käynyt luustokuvissa oikein kelpo tuloksin. Mikäli silmätarkki ja luonnetesti on ok, niin Tankalle on tarkoitus yrittää pentuja v. 2023 aikana. Tanka on minulla yhteisomistuksessa Mierka-kennelin Hennan kanssa ja asuu ihan eteläisessä Suomessa sijoituskodissaan. On siis todennäköistä, että se saa pentunsa etelässä. 

Mutta onneksi minulla on jo monen monta ihanaa kasvattia, joiden elämää voin etänä seurata. Kuka tietää, ehkä vielä jonain päivänä meilläkin on taas käyttöä pentulaatikolle. 

Ihanaa kesää kaikille Juovattaan elämää seuraaville!

Kuumat pentumarkkinat

Meillä on syntynyt tähän mennessä kuusi lapinkoirapentuetta. Ensimmäinen v. 2012 keväällä ja viimeisin syksyllä 2021. Pentujen kysynnässä ja myymisessä on tapahtunut paljon muutosta tänä aikana. Miten koko ajan kuumeneva pentujen kysyntä näyttäytyy minulle kasvattajana? Ja mistä ja miten sinä, pentukuumetta poteva löytäisit sen juuri sinulle oikean pennun?

Koronapennuista ja koronan nostattamasta koirabuumista on kerrottu pitkin vuotta eri medioissa. Lapinkoirien suosio lähti valtaisaan nousuun kyllä jo aiemmin, mutta tuntuu edelleen vaan kiihtyvän. Oletan monen muun kasvattajan tavoin, että Eränkävijät- ohjelman kautta suureksi julkkikseksi ja kansan suosikiksi nousseella Äijä-koiralla on tassunsa pelissä asian kanssa. Itse optimistisesti haluan myös toivoa, että kampanjointi eri rotujen sairaalloisista piirteistä on saanut ihmiset etsimään alkukantaisempia, vähemmän ”pilalle” jalostettuja koirarotuja. Ja kyllähän lappalaiskoirat ylipäätään ovat monella tapaa keskivertoja koiria, jotka taipuvat moneen eli vastaavat monen koiraa etsivän tarpeisiin. Suosiolle lienee siis useita eri syitä, mutta yksi on varmaa: pentukyselyiden tulva on viimeaikoina ollut uskomattoman suuri.

Vuodelle 2020 meillä ei ollut pentuja, mutta pentukyselyitä tuli tasaiseen tahtiin. Kun sitten vuodenvaihteessa 2020-2021 alkoi olla selvää, että vuoden sisällä meillä voisi pentue olla, sain päähäni alkaa tilastoimaan pentukyselyitä. Jo silloin mietin, että voisin aiheesta rustata jonkinlaisen jutun joko Paimensukuisten omaan Reviiri-lehteen tai tänne omaan blogiini. Vuodenvaihteessa laitoin kotisivuilleni tiedon, että meillä on toiveissa pentue nartulle Juovattaan Aikapommi loppukesällä / syksyllä 2021. Muuta tietoa en vielä silloin pentueesta laittanut, kun urosvalintakin oli vielä ihan vaiheessa. Pentukyselyt olen kirjannut ylös aikavälillä 1.1.2021-29.12.2021. Tänä aikana minulle on tullut 280 pentutiedustelua. Näistä 19 puhelimitse soittamalla, 3 tekstiviestillä, 3 kasvotusten, 14 Facebookin yksityisviestillä ja loput sähköpostitse. Kotisivuillani on yhteystietoni ja maininta, että vuorotyön vuoksi toivon yhteydenotot ensisijaisesti sähköpostiin. Tätä hyvin kunnioitettiinkin. Osa on voinut ottaa numeroni esim. Reviiristä, eikä minua toki haittaa, vaikka soitetaankin. Sen sijaan pelkkä tekstiviesti ”Hei, haluaisin ostaa sinulta pennun, milloin luovutuksessa olevia?” on aika huono tapa lähestyä asiassa. 

Olen vastannut jokaiseen pentukyselyyn. Noin 40 kyselijää sai pitkän ja kattavan vastauksen pentusuunnitelmistani, ehkä lisäkysymyksiä pentua etsivän toiveista ja elämästä. Näitä siis pidin lähtökohtaisesti potentiaalisina Juovattaan pennun omistajina. Lopuille vastasin lyhyemmin. Kiitin yhteydenotosta ja kerroin, ettei meillä ole vapaita pentuja / pennuille on jo riittävästi koteja odottamassa. 

Noista 280 pentukyselystä 92 oli sellaisia, jossa etsittiin nimenomaan paimensukuista lapinkoiraa. 84 kyselyä oli niitä, joissa asia ei tullut esille ja jotka eivät muutenkaan johtaneet vastaukseni jälkeiseen uuteen yhteydenottoon. Lopuille ei ollut niinkään väliä kumpaa linjaa pentu edustaisi, kunhan on suomenlapinkoira. Minulle itselleni ei ole merkitystä, haluaako henkilö juuri paimensukuisen vai ei. Kaikkien ensimmäistä lapinkoiraa ostavien kanssa kyllä käyn keskustelun paimensukuisuudesta ja mitä se tarkoittaa. Yritän korostaa sitä, ettei kumpikaan linja ole toistaan parempi ja mitkä ne käytännön erot ovat. Kerron myös miksi itse olen juuri paimensukuisia päätynyt kasvattamaan. Muutaman selvästi näyttelykoiraa etsivän pentukyselijän olen ohjannut kyselemään pentua toisaalta, koska meidän kasvateista harvemmin tulee niitä näyttelymenestyjiä. Sen sijaan olen sanonut, että Juovattaan pentujakin ehdottomasti saa näyttelyissä käyttää halutessaan. Onhan se ihan mielenkiintoista saada ulkomuototuomarinkin arvio koirastaan / kasvatistaan. 

Näistä n. 40:stä kattavamman vastaukseni saaneista lopulta 24 johti pidempään viestittelyyn. Loput joko eivät enää vastanneet mitään tai pari ilmoitti päässeensä pentujonoon jollekin toiselle kasvattajalle, josta varmemmin pennun saavat. Loppujen lopuksi joukosta valikoitui 10 perhettä, jotka jäivät ns. alustavalle varauslistalleni kanssani jännittämään, saadaanko pentuja aikaseksi ja mitä sieltä syntyy. 

Mietteitäni kasvattajana

Rodun suosion ollessa näin huipussaan, on tilanne pentua etsivän kannalta kinkkinen. Nyt on tosissaan ne kuuluisat myyjän markkinat. Kasvattajilla on varaa valita, minne ja kenelle he haluavat pentunsa myydä. Itselleni asia ei ole pelkästään positiivinen, vaan on aiheuttanut pitkiä pohdintoja, jopa hieman unettomia öitä ja epämieluisaa tunnetta siitä, että joudun valitsemaan, kenelle tuotan pettymyksen. Toisaalta tämä on täysin oma vikani. Jos olisin ihan hiljaa pentusuunnitelmistani ja alkaisin etsiä koteja pennuille vasta niiden synnyttyä, tilanne olisi monin tavoin helpompi. Tietäisin montako kotia tarvitsen ja millaisille pennuille niitä etsin. Kieltämättä tämä vaihtoehto on välillä houkuttanut. 

Meillä on pentuja suhteellisen harvoin ja pentue on minulle itselleni aina suuren ja pitkäaikaisen haaveen täyttyminen. Pentueen aikaansaamiseen liittyy pitkällä aikavälillä paljon jännittäviä hetkiä. Ajattelen, että minä vain mahdollistan sen pennun syntymisen, josta sitten hetken päästä tulee jonkun ikioma perheenjäsen useiksi vuosiksi. Haluan siis, että tuo ikiomaa koiraansa odottava saa olla mukana pentunsa taipaleella niin alusta asti, kuin suinkin mahdollista. Niinpä nytkin kävi niin, että jokainen Juovattaan U-pennun lopulta meiltä itselleen saanut myötäeli kanssani juoksun odottamisen, astutuksen, tiineysultran, röntgenin, synnytyksen käynnistymisen ja jokaisen pennun syntymisen. Ja jokaisen päivän siitä eteenpäin aina luovutushetkeen asti. Koen tämän itse hirveän palkitsevana. Pentujen omistajat tuntuvat luovutuksen hetkellä jo todella tutuilta, kun heidän kanssaan on koettu alkutaipaleen tunnemyrskyt. Ja olen saanut valtavasti palautetta siitä, miten tutulta se oma pentu tuntuu jo pennun hakureissulla, kun sen elämässä on saanut olla mukana alusta asti. Tähän liittyen haluan laittaa joka päivä pentujen kuvia ja kuulumisia omaan Facebook-ryhmääni. Haluan antaa pennuista ja niiden elämästä mahdollisimman paljon tietoa ulospäin. 

Tähän viimeisimpään pentueeseen syntyi 7 pentua. Kotiehdokkaita oli edelleen se 10. Yleensä aina käy niin, että matkan varrella joku löytääkin pennun jo muualta tai tulee jokin muu odottamaton asia, miksi pennun ottaminen ei enää olekaan ajankohtaista. Siksi otin näin monta kuin 10 elämään tätä pentujen odotusta kanssani. Nyt kävikin niin, että kukaan ei ”pudonnut matkasta”, vaan minun piti tosiaan valita kaikista kymmenestä. Ja voin sanoa, että ei ollut helppoa. Halusin tehdä päätökset nopeasti, koska tiesin, miten kovasti tietoa odotettiin. Toisaalta tuntui mahdottomalta ”leikkiä Jumalaa”, koska jokainen niistä kymmenestä tuntui parhaalta mahdolliselta kodilta. Miten sitten valitsin? Valitsin ensin järjellä. Narttupentuja oli 4 ja kolme kovasti arvostamaani kasvattajaa oli ilmaissut kiinnostuksensa pentuun. Päätin, että he kaikki saavat pennun, jotta meillä olisi jatkossakin paimensukuisia pentuja. Ja se neljäs sitten.. Se meni ensimmäistä koiraansa odottaneeseen lapsiperheeseen, jotka olivat ottaneet minuun yhteyttä jo 10kk ennen pentujen syntymää. He kävivät meillä tutustumassa minuun ja koiriimme jo hyvän aikaa ennen astutusta. Pitivät aktiivisesti yhteyttä ja tuntuivat olevan hyvin tosissaan asian suhteen. Ja tuntui mukavalta, että he halusivat pennun nimenomaan meiltä. Tunnetasolla minuun vetosi myös perheen tytär, joka oli odottanut omaa koiraa ”koko elämänsä” ja oli selvästi sitoutunut asiaan. Tunnustan vielä, että tässä oli myös hieman itsekkyyttä taustalla. Perhe käy säännöllisesti Kuusamossa, joten tapaan pentua jatkossakin. Ilman pentua jäi kaksi aivan ihanaa perhettä ja voin käsi sydämellä sanoa, että tuntui äärimmäisen vaikealta ilmoittaa heille, ettei pentua riittänyt. Heissä ei ollut mitään vikaa. Oli vain valittava. 

Urosten kohdalla pääsinkin helpolla. ”Uroskoteja” oli neljä, urospentuja kolme. Ja yhdelle kodille olikin juuri pentujen syntyessä tullut tieto toisenlaisesta perheenlisäyksestä ja olisivat jokatapauksessa siirtäneet pennun ottamista. 

Sinulle, pentua etsivä

Kuten aiemmin mainitsin, nykyinen kysynnän ja tarjonnan suhdanne on varsin epäreilu sinulle, jolla pentu on toiveissa. Meillä kasvattajilla on varmasti hyvinkin erilaisia tapoja valikoida kodit kasvateilleen. Ja myös erilaisia toiveita tai vaatimuksia kasvattiensa omistajille. Pentua etsivän pitäisi siis ensinnäkin löytää se omia toiveitaan vastaava kasvattaja ja/tai pentue. Ja sitten vielä saada markkinoitua itsensä niin, että erottuu edukseen sieltä jopa satojen kyselijöiden joukosta. Ei ole helppoa, eikä varmastikaan tapahdu hetkessä. 

Jos sinulla on jo ennestään suomenlapinkoira, tiedät jo paljon. Ehkä haluat uuden pennun siltä samalta kasvattajalta, jolta edellinen on? Tai ehkä kaikki ei ole sujunutkaan kuten olisit toivonut ja haluatkin uuden koiran eri suvuista tai erilaiselta kasvattajalta? Ehkä edellisen koirasi kasvattaja ei enää kasvata tai hänellä ei muutoin ole pentuja tulossa lähivuosina ja joudut etsimään uuden?

Ihan ensimmäiseksi mieti, mitä haluat. Mitkä ovat sinulle niitä asioita kasvattajassa ja pennun vanhemmissa, joista et ole valmis tinkimään? Haluatko, että kasvattaja asuu lähellä? Haluatko, että hän on jo paljon kasvattant konkari? Tai ns. pienkasvattaja, jolla pentuja on vain harvoin? Haluatko, että kasvattaja harrastaa omien koiriensa kanssa jotain tiettyä lajia ja osaa täten auttaa sinuakin harrastuksen tiimoilta? Haluatko, että pentueen vanhemmat ovat tiettyä sukua tai eivät ole jotain tiettyä sukua? Haluatko, että pentueen vanhemmat ovat luonnetestattuja? Millaisia terveystuloksia niillä pitäisi olla? Haluatko tietyn värisen pennun? 

Kun sinulla on listattuna ne ehdottomat jutut, mieti vielä toiveita. Mitkä ovat asioita, joita kasvattajalta ja pentueelta toivot, mutta joista voit tarvittaessa joustaa jos ja kun juuri toiveitaisi vastaavaa ei ehkä löydy? Voitko tinkiä isän terveystutkimuksista, jos emä on laajasti terveeksi tutkittu? Voitko ottaa pennun emästä, jolla on jotain lievää terveyskremppaa, jos muut vaatimukset täyttyvät? Voitko ajella pentua katsomaan ja hakemaan toiselle puolelle Suomineitoa, jos kaikki muu täsmää? Toivotko parkkia pentua, mutta lopulta se ei ole välttämätöntä jos muilla tavoin sopivin pentu olisikin musta?

Ja sitten alkaa se varsinainen työmaa. Tutustu kasvattajien kotisivuihin tai Facebook-ryhmään. Käy Kennelliiton koiranet-sivustolla, josta pystyt katsomaan kuinka paljon ja minkalaisia pentuja kasvattaja on tähän mennessä saanut aikaiseksi. PLS:n terveystietokannasta näet vielä enemmän tietoa ja rotujärjestöllä Lappalaiskoirat ry:llä on myös kaikille avoin terveystietokanta. Sieltä pystyt myös katsomaan onko kasvattajan koirien terveystiedot julkisia vai salaisia. 

Kun tiedät mitä haluat, sinulla on huomattavasti helpomaa tehdä vaikutus ainakin minuun kasvattajana. Se vaatii työtä, mutta siitä on valtavasti hyötyä myös sinulle itsellesi. Kun soitat tai laitat sähköpostia valitsemillesi kasvattajille, voit heti ensimmäisessä yhteydenotossasi kertoa, miksi lähestyt juuri häntä. Mikä kasvattajassa ja/tai suunnitellussa pentueessa on sellaista, joka herätti mielenkiintosi? Itselleni tällainen antaa jo hyvinkin paljon sitoutuneemman kuvan kuin joukkoviestinä kaikille kasvattajille lähetetty ”Onko pentuja tulossa / vapaana / varattavissa?”

Kerro myös heti jotain itsestäsi. Koko elämänhistoriaa tuskin kukaan kasvattaja odottaa, mutta sellaiset oleelliset koiran elämään liittyvät asiat. Onko sinulla ollut koiria aiemmin? Asutko kaupungissa / maalla? Omakotitalossa / kerrostalossa? Etsitkö koiraa johonkin tiettyyn harrastamiseen? Paljonko sinulla on realistisesti aikaa koiralle? Miksi olet kiinnostunut juuri tästä rodusta? jne.

Ja se tärkein: Varaa pennun löytymiseen aikaa. Kesäloman alussa tehty pennunhankintapäätös tuskin johtaa pennun saamiseen sen loman aikana. Toki poikkeuksiakin on, mutta pääasiassa pennut ovat varattuja jo syntyessään. Ole siis maltin kanssa liikkeellä ja yritä sietää epävarmuutta. 

Vaikka pennun löytäminen voi olla haastavaa ja aikaa vievää, ethän tue pentutehtailua. Vaikka rekisteröimätön tai epämääräisistä olosuhteista hankittu rekisteröity pentu voi olla ihana & rakas, niin tällaisen hankkimalla mahdollistat pahimmillaan eläinrääkkäyksen!!!

Onnea pennun etsintään! Se oikea pentu löytyy varmasti, kun jaksat odottaa ja etsiä. Ja kun sen oman pentusi kanssa kotiudut sitten aikanaan, voit todeta: Juuri näin tämän pitikin mennä.