Sain inspiraation kirjoittaa asiasta, johon usein törmää erilaisilla keskustelupalstoilla / somen koiraryhmissä. Kirjotan nyt vain ja ainoastaan omia ajatuksiani. Tarkoitus ei ole yrittää korottaa itseäni kenenkään toisen yläpuolelle. Ei myöskään ole tarkoitus ”ruikuttaa kasvattamisen vaikeutta ja kalleutta”, vaikka tietyt asiat tekstissä tulee ehkä korostumaan. Tarkoitus on vain yrittää selventää, miksi olen aika jyrkkäkin tässä asiassa.
Eli, ne värit.
Suomenlapinkoirissa esiintyy todella monia eri värejä ja niistä vielä monia erilaisia muunnoksia, sävyjä ja yhdistelmiä. Värit ovat rotumme rikkaus! On täysin ymmärrettävää, että ihmisillä on suosikkivärejä, tai jokin tietty väri, joka ei miellytä oikein silmää. Itsellänikin on näin. Voin rehellisesti sanoa, että en ole oikein koskaan tykännyt brindlen ja sinisen väristä lapinkoirissa. Sen sijaan lähes kaikki muut värit miellyttävät yhtä paljon, eli mitään ylivoimaista suosikkia ei ole. Pentuina dominokuvioiset ovat aivan hurjan söpöjä, ja aikuisena monet merkkiparkit omaavat itseäni miellyttävän ilmeen. Normaaleja mieltymyksiä, mitä saa ihmisellä olla. Kun meille syntyy pentue, minusta on aina yhtä mielenkiintoista nähdä, minkä värisiä pentuja tällä kertaa mahtaa pentueeseen putkahtaa. Nykyään en asiaa edes arvaile etukäteen, sen verran usein on jo värigeenilotto ylläreitä järjestänyt.
No, saako sitä tietyn väristä sitten toivoa? Miksi minun kennelin sivuilla lukee, ettei meiltä voi varata pentua värin perusteella?
Kasvattamisessa tie (jalostus)koiran hankinnasta pentueen syntymään on pitkä. Se tie voi olla tasainen, helppo ja mutkaton. Mutta se voi usein olla myös kivikkoinen ja mutkia täynnä. Valitettavasti välillä se tie vie myös umpikujaan, josta matka ei enää pääse jatkumaan. Ja joskus käy niinkin, että ne esteet ilmestyy tielle vasta pentueen syntymän jälkeen, kun luulit jo päässeesi onnellisesti maaliin.
Itselläni on tähän mennessä ollut 3 omaa ja 8 sijoituskoiraa sekä yksi pentue jalostuslainanartulla. Omista koiristani yksi osottautui jalostuskelvottomaksi jo alle vuoden ikäisenä ja yksi ensimmäisen pentueensa jälkeen.
Kahdeksasta sijoituskoirasta olen saanut tähän mennessä 2 pentuetta, 3 umpikujaa ja 3 ovat vielä niin nuoria, etten tiedä mihin tie johtaa. Yhden kohdalla se umpikuja kyllä jo näyttää hieman häämöttävän.
Jalostuslainapentueen kanssa tie oli,
hieman hankalaa synnytystä lukuunottamatta, melko mutkaton.Terveysriskipuntarointia sekin kyllä vaati keskimääräistä enemmän.
löydä sopiva pentu (voi viedä aikaa..)
mahdollisesti sijoituskodin etsintä
terveystutkimukset (lonkat, kyynärät, selkä, polvet, silmät, sydänkuuntelu, puuttuvat geenitestit). Nämä kaikki pitää olla ok, jotta tie voi jatkua
Luonnetesti, tämäkin potentiaalinen umpitien tai mutkien kohta
sopivan uroksen etsiminen (=tuntikausia koiranetissä, kasvattajien kanssa keskustellen, kuvia katsellen, urosten omistajien yhteystietoja metsästäen, riskejä puntaroiden..)
jalostustoimikunnalle kysely, onko pentue heidän mielestään ok
(Tässä välissä voi ilmetä erinäisiä asioita, joiden vuoksi totean joutuneeni umikujaan. Esim. koiralla voi puhjeta allergia tai jokin perinnöllinen sairaus, joka estää jalostuskäytön)
astutus (joskus riittää yksi yritys, joskus menee monta juoksua ja satoja kilometrejä)
tiineysultra, ehkä tiineysröntgen
synnytys
ensimmäisten päivien epävarmuus (alkaako kaikki pennut nostamaan painoaan, toipuuko emä synnytyksestä)
Sittenhän on niitä "pieniä" juttuja kuten tulevien kotien valinta, mikä sisältää usein ainakin itselleni vaikeita päätöksiä, pahaa mieltä, pettymyksiä ja riittämättömyyden tunnetta. Pentujen kasvaessa pelkään aina pikkuisen sitä, että jotain sattuu. Tähän mennessä esim. yks pentu vetäsi portaat alas semmoisella tyylillä, että ontui pari tuntia. Tai yksi päätti syödä jotain epämääräistä pihalla ja oksensi itsensä huonoon kuntoon. Aina voi sattua jotain, mikä pistää psyyken koetukselle ja jopa uhkaa pennun henkeä.
Kun pennut ovat 5-6-vkoisia, päätän,
kuka pentu menee kenellekin pentua odottavalle. Aktiiviset pennut
harrastaviin koteihin, helponoloiset ensikoiriksi, haasteellisemmat
sisupussit kokeneelle omistajalle. Pentutestaan aina pennut ja sieltä
tulee yleensä aina arvokasta lisätietoa ja vinkkejä.Silti tämä on välillä haasteellinen palapeli ja aika iso vastuu siitä, valitsenko oikein.
Ja kun pennut sitten muuttavat uusiin koteihin, niin eihän se kasvattajan huoli ja vastuu siihen lopu. Joku laittaa viestiä, että pentu ontuu. Yhdellä on ripuli. Yhdellä maksa-arvot pilvissä. Yksi pelkää ääniä. Jokainen kasvatti on rakas, tärkeä, minun tänne maanpäälle ”tuottama", josta koen olevani jossain määrin vastuussa koko sen eliniän.
Yritän parhaani. Tutkin jalostukseen aikomani koirat mielestäni varsin kattavasti. Teen luonnetestin, jotta luonteesta on oikeasti jotain mustaa valkoisella. Yritän tonkia urosten taustat ja valita sen omasta mielestäni järkevimmän vaihtoehdon huomioiden luonne, terveys ja rakenne. Kun pennut ovat syntyneet, yritän järjestää niille niin hyvät olot kuin pystyn. Nautin niiden kanssa olemisesta, yritän tutustuttaa niitä jo moniin asioihin. Autoilemme, tapaamme eri-ikäisiä ihmisiä, käymme metsässä ja kaupungilla. Yritän parhaani. Silti aina välillä epäonnistun. Pahimmalta tuntuu arkuus, allergia ja huonot kyynärät. Ne kun vaikuttavat tosi paljon koiran elämään ja arkeen koiran kanssa. Olen syyttänyt itseäni huonoista päätöksistä, pahoitellut kasvatin omistajalle, miettinyt miten jatkossa näiltä välttyisin. Silti, jotenkin minua lohduttaa se, että yritin parhaani ja olen rehellinen ja avoin myös näissä negatiivisissa asioissa.
Ja nyt sitten niihin väreihin. Jos selviän sen koirani /sijokkini kanssa kaikista nuista etapeista ja pentue tuhisee laatikossa, olen ikionnellinen, kiitollinen ja haltioissani. Kuten aiemmin kerroin, minusta on aina kiva nähdä, minkä värinen pentu syntyy. Mutta sillä värillä ei ole kertakaikkiaan mitään merkitystä. Jokainen elävä, hyvinvoiva pentu on minulle kasvattajana suuri voitto ja kiitollisuuden aihe. Se sininenkin, joka tupsahti värigeeniloton yllärinä viimeisimpään pentueeseen. Aivan huikean mahtava tyyppi, jolla on mahtava luonne. Se, etten henk.kohtaisesti sinisestä väristä tykkää, ei tuon pennun arvoa vähentänyt yhtään. Ja olihan se loppujen lopuksi oikeastaan ihan veikeä se värikin. Jos se olisi ollut narttu, se olisi ollut aivan samalla viivalla riistaparkin ja riistadominon siskonsa kanssa, kun itsellemme jäävää pentua mietimme. Värillä ei olisi ollut väliä.
Joten. Miksi siis meiltä ei voi valita pentua värin perusteella.
Toivon, että haluat pennun minulta siksi, kun arvostat niitä asioita, jotka minulle kasvattajana ovat tärkeitä
Toivon, että koiraa arvostetaan elävänä olentona ja ymmärretään, että sisin on yhteiselon sujumiselle tärkeämpi kuin ulkokuori
Pennut varataan nykyään jo hyvissä ajoin ennen niiden syntymää ja joudun sanomaan monelle ihanalle ihmiselle ei, koska pentuja ei vain riitä kaikille. Ennen pentujen syntymää minun on mahdotonta sanoa, minkä värisiä pentuja sieltä sattuu tulemaan. Siksikin otan ns. alustavalle varauslistalle vain sellaisia, joille lähtökohtaisesti kelpaa minkävärinen pentu tahansa.
Jos pentueen taipaleella on ollut paljon hankaluuksia, voin jopa kokea hieman loukkaavana ja omaa panostani vähättelevänä sellaiset pentukyselyt, jossa ikäänkuin halutaan ”tilata tietynlainen pentu”. Tämäntyylisen pentukyselyt pyörivät aika usein juurikin sen värin ympärillä.
