Wuhh, mulla menee lujaa!

Eilen oli tosi erikoinen päivä, näin yön yli nukuttuani voisin siitä vähän kertoa teillekin.

Aamulla aikaisin emäntä otti minut ja Piki-rouvan autoon ja lähti ajelemnaan. Olin aika isosti pettynyt, etten saanut aamuruokaa, mutta ei auttanu valittaa. Emäntä on aika itsepäinen näissä asioissa, jos jotain päättää. Otin Pikin vierestä takapoksista hyvän asennon ja siinä torkuttiin pikku tirsat. Jossain vaiheessa emäntä ajeli semmoista inhottavaa mäkistä ja mutkaista tietä ja mulla tuli oksennus. En tehnyt asiasta sen isompaa numeroa ja emäntäkin kiitteli, että olin oksentanut lakanalle. Siivosi sotkut ja matka jatkui saman tien. 

Aika kauan ajeltiin, luulin jo, että oltas menossa mummolaan. Mutta Piki-rouva kun on niin kauheen viisas, niin se jutteli mulle jotain, että nyt ei taida tytön hupakko tietää mihin joutuu. En todella ymmärtänyt mitä se tarkoitti, joten jatkoin vain tyytyväisenä unia. 

Viimein sitten auto pysähtyi ja Piki bongasi samantien ikkunasta koiran. Kerroin Pikin taustaäänenä, että me ollaan täällä autossa ja venaa hetki, niin tullaan moikkaamaan. Yllättäin emäntä komensikin Pikin pysymään autossa ja vain minä pääsin pihalle! Kävin nopeesti pissalla ja juoksin tutustumaan tähän vieraaseen koiraan. Se oli tosi ihana, kertoi nimensä olevan Usva ja se pussas minua! Ne on niitä isojen tyttöjen juttuja, joista Piki mulle on viimepäivinä vähän kertonu. Olin aika hämilläni, en oikein tiennyt miten päin olla. Siellä oli tosi ihanat maisemat, peltoa silmän kantamattomiin ja hetken mietin, että alan rallattelemaan Usvan kans siinä kunnon päivälenkit. Vaan sitten se alkoi nuuhkia minun hännän alustaa ja mulla iski pakonomainen tarve vaan jähmettyä paikalleen. Tuntui tosi hyvältä ja jäin siihen ihan ajatuksiini. Mutta voi kauhistus, sitten kävikin se sama karsee homma kuin tiistaina Röllin kanssa! Yhtäkkiä tuntuki inhottavalta ja just, kun olin luikkimassa pakoon, tajusin, etten pääsekään mihinkään. Olin kiinni siinä Usvassa! Rääkäisin emännän apuun ja se tulikin samantien minua rauhoittelemaan. Aika nopeasti helpotti ja loppujen lopuksi oli aika kivaa, kun kolme tyyppiä rapsutteli ja kehui minua. Usva yritti siinä vielä minua alkaa pussailemaan, mutta käänsin loukkaantuneena pääni ja mökötin sille. 

Minä, Usva ja kiperä tilanne

Aikansahan se taas otti, mutta kohta pääsin pälkähästä ja emäntä hyppäytti minut takaisin Pikin luo autoon. Janotti ihan kauheesti, onneksi vesitarjoilu pelasi. Hetken odottelun jälkeen lähdettiin ajelemaan takaisin päin.

Autossa makoilin huldahuolettomana, kunnes Piki yhtäkkiä alkoi kertoa mulle TOSI isojen tyttöjen juttuja. Se kysyi, että ymmärränkö minä, mitä tässä niinku oikeen tapahtuu? Vastasin, että ei kait tässä, autolla ajellaan, mitäs erikoista tässä nyt on. Sitten vähän järkytyin, kun Piki kerto, että tässä nyt tehdään koiranpentuja! Siis pentuja! Niitä, joiden leikkitätikoirana olin talvella, kun Piki semmoisia pyöräytti maailmaan. En ollu yhtään tajunnu, että tämmönen kumma pikku ilottelu vois johtaa semmoiseen. Piki sanoi, että se hetken ihanuus on kuule yhdeksän viikon lihavuus sitten. Mutta minä kun oon tämmönen peruspositiivinen tyyppi, aloin nopeesti miettiä asian hyviä puolia. Huomasin nimittäin talvella, että Pikille toimi emännän suunnalta aika törkeen hyvä ruokatarjoilu. Ja sitä paitsi, pennuthan on ihania. En tosin oo varma, mitä niille ihan pikkuruisille pennuille pitää tehdä, kun Pikin pentuihin tutustuin vasta vähän isompana. Piki huokaisi ja katto silleen jännästi. Se on Niin Viisas Nainen, onneksi mulla on se oppiäitinä kaikessa! 

Yhtäkkiä emäntä kaarsi yhdelle parkkikselle, joka oli hieman tutun näköinen. Tajusin, että me käytiin siellä pari päivää sitten moikkaamassa Rölli-koiraa. Piki vinkkas, että se on kuule menoa nyt ja samalla emäntä päästi minut autosta. Juoksin samantien Röllin luo ja mulla tuli ihan hirvee hinku taas pikkuisen ilotella. Emäntä kerkes just autolta meidän luo, kun taas tapahtu se karsee homma! Taas me oltiin jumissa, hitto ku minun muisti voiki olla niin hyvä mutta lyhyt! Pikkusen oli pakko protestoida, se on oikeesti ihan vihoviimeistä hommaa se jumissa olo! Mutta emäntä oli ihan tyytyväisen näköinen, niin rauhotuin sitten tosi nopeesti. 

Rölli, minä ja taas kävi näin...

Jotain maagista tuossa hommassa kuitenkin on, koska kun pääsin taas vapaaksi, niin olisin kyllä halunnut ottaa ihan heti uudestaan. Emäntä kuitenki sano, että nyt riitti ja taisin saada uuden lempinimen kun se puhui useaan kertaan jostain pikkulortosta. Piki sanoi, että se on semmonen kotilempinimi, eikä sitä kannata kauheesti kylillä huudella. En tiedä mitä se tarkoittaa, mutta olen tottunut aina vaan tottelemaan Pikiä, joten ei siitä lempinimestä nytkään sitten sen enempää.

Kotiin päästyämme emäntä anto meille kertakaikkisen ihanat rustoluut ja nautiskeltiin niistä. Sitten saatiin rallatella pihalla pitkä tovi. Piki alkoi jo hieman paheksua minua, kun kuulemma mulla pitäs yrittää vähän hillitä hormoonejani. Kysyin, mitä ne on, mutta Piki vaan huokasi syvään ja sitten se vähän leikki mun kans isojen tyttöjen leikkejä, kun minä niiiiiin halusin.

Emäntä sitten myöhään illalla jutteli mulle samoja kuin Piki aiemmin, eli pentujuttuja. Me mennään kuulemma ultraan eläinlääkäritätille neljän viikon päästä ja sitten tiedetään, onko mulla mahassa pentuja. Siihen asti kuulemma jatketaan ihan normaalia elämää. En kuulemma saa edes ekstraruokaa ennen sitä, olin vähän vaisuna kun sen kuulin. Mutta ei se neljä viikkoa vissiin kauhean pitkä aika ole.

Sitä odotellessa voin vaikka keskittyä isojen tyttöjen leikkeihin Piki-rouvan kanssa, syömiseen ja olemaan ihana. Siinä on jo aika paljon yhdelle koiralle.

Terkuin Noki 

 

Tärppipäivien arvontaa ja ensimmäiset treffit

Nokilla on ihan omanlaisensa hormonikierto- ja käyttäytyminen verrattuna Pikiin. Pikin juoksut ovat 7-9kk välein. Sen käytöksestä ei juurikaan huomaa juoksua. Se pitää itsensä hyvin puhtaana, ja osoittaa selkeästi sitten tärppipäivänsä, joita kestää n. 2vrk.

Noki taas tulee juoksuun reilun 5kk välein. Ensin se on päivän ajan tosi kipeän oloinen. Sitten alkaa vuoto, jonka siivoamisessa Noki ei ole turhan tarkka.. Lattioita saa siis luututa tiuhaan. Sanotaanko näin, ettei Nokin juoksun alkamista voi olla huomaamatta. Kun se on muutaman päivän tiputtanut, alkaa levoton vaihe; piippausta, piippausta ja vielä kerran piiiiippausta. Aika nopeasti se sitten alkaa liehitellä Pikiä ja suorastaan wonkaa häntä terhakkaasti sivuun käännettynä. Tätä jatkuu sitten viikon, kaksikin. Toisinsanoen Noki ei oo ihan turhan tarkka siitä, milloin sitä astutaan..

On siis suhteellisen vaikeaa huomata, milloin Nokilla on oikeasti otollisin aika astumiselle. Aikaisimmista juoksuista olen pistänyt muistiin, että juoksun 10.-11. pvä olisi ollut se kaikista selkein tärppiaika. Tänään on menossa 9. pvä.

Nythän Noki on toiveissa kaksoisastuttaa. Toinen uros on meiltä tunnin ajomatkan päässä, toisen luo ajaa ilman pysähdyksiä nelisen tuntia. Koska Noki eilen alkoi kovasti tyrkyttää itseään Pikille ja häntä kääntyi sivuun, lähdimme tänään kokeilumielessä tapaamaan lähempänä asuvaa Rölliä. Noki oli aluksi Röllistä hieman hämillään, mutta nopeasti sitten tarjosi itseään. Ensin lähti kesken pois Röllin alta, mutta hetken päästä sitten Rölli astui Nokin nalkkiin. Nalkissa tönöttivät hyvän aikaa ja ensimmäinen astutus on hoideltu. Mulla oli itsellä aikalailla mahdottomuus ajaa tänään Usvan luo, ja oikeastaan aavistelen Nokin käytöksestä, että onkin vielä hieman aikaista. Siispä menemme torstaina ensin Usvan luo ja sitten paluumatkalla käymme Röllin luona. Voi hyvin olla, että torstaihin osuu se kaikista otollisin aika. Mutta senpä näkee sitten.

Tästä on nyt hyvä jatkaa.

Noki

Usva

Rölli (Kuva: Röllin omistaja)

Nokin juoksu alkoi!

Pikin aloitettua juoksunsa olen tarkasti seurannut Nokin hännänalustaa. Arvasin, että aloittaa juoksunsa pian Pikin perään. Ja eilen aamunahan sitten veritippoja alkoi ilmestyä.

Otin samantien yhteyttä sovittujen urosten omistajiin. Kävi ilmi, että toisen uroksen omistaja on juuri lomamatkalla tärppien aikaan. Hetken mietittyämme päätimme luopua suunnitelmasta.

Rölli jokatapauksessa on käytettävissä. Mulla on vaan kova halu kokeilla kaksoisastutusta ja koska tiedän useampia kivoja uroksia, jotka periaatteessa olis Nokille ihan ok, aloin plärätä niitä mielessäni.

Hetken soutamisen ja huopaamisen jälkeen päädyin Usvaan, joka viralliselta nimeltään on Tuiskuturkin Wahti. Usva on 8-vuotias ja sillä on yhdet rakkauslapset, mutta ei rekisteröityjä jälkeläisiä. Usvan olen tavannut kertaalleen ja ihastuin paitsi sen nättiin ulkonäköön, niin ihanan ystävälliseen ja avoimeen luonteeseen. Usva on maalaispoika ja asustaa narttukoiran kaverina maatalossa. Se ei pelkää koviakaan ääniä ja on arjessa mutkaton kaveri. Usvan silmät on tutkittu terveeksi 7-vuotiaana, samoin sen isällä ja veljellä on suht tuoreet silmätarkastuslausunnot. Tämä oli myös yksi oleellinen juttu, miksi päädyin juuri Usvaan. 

Ensviikon loppupuolella siis suuntaamme Röllin ja Usvan luokse. Todennäköisesti käymme ensin Röllin luona torstaina (tai miten juoksu nyt kehittyy) ja katsotaan jatkoa sitten sen mukaan, onnistuu astuminen silloin vai ei.

Laitan tarkempaa esittelyä pentueesta sitten, jos astutus onnistuu. Nyt vaan odotellaan..

Aina ei voi voittaa... ja oppia ikä kaikki...

Sumun astutus ei valitettavasti onnistunut.

Jo etukäteen oli tiedossa, että Sumu juoksun alkua on ollut aiemminkin vaikea huomata, koska kyseessä on erittäin puhtaana itsensä pitävä narttu.

Juoksua osattiin odottaa touko-heinäkuulle. Ja kesäkuun ensimmäisenä päivänä sitten yksi veritippa oli bongattu lattialta, myöhemmin myös toinen. Laskimme juoksun alkaneen ensimmäisestä tipasta.

Hain Oliverin meille torstaina, kun juoksun alusta oli 11 päivää. Sumun käytös oli alkanut viestittää, että tärpit voisivat olla lähellä. Illalla Oliver pääsi ensin merkkailemaan meidän aidattua pihaa ja nuuhkuttelemaan juoksussa olevan Pikin jättämiä hajuviestejä. Sumu tuli n. 45min myöhemmin ja koirat tutustuivat hyvässä hengessä. Pienen leikin ja lämmittelyn jälkeen Sumu oli valmis. Se seisoi hyvin häntä sivulla ja kerkesin jo iloita, että osuttiin oikeaan aikaan. Oliver omaan sinnikääseen, mutta herrasmiesmäiseen tapaansa nousi useaan kertaan Sumun selkään. Mutta siinä vaiheessa, kun oli pääsemässä sisään, Sumu vingahti ja lähti pois alta. Yhden kerran mielestäni Oliver pääsi sisään asti, ja varmaan oli sekunneista kiinni, etteivät olisi jääneet nalkkiin. Oliver tamppasi jo takajaloillaan tutun näköisesti. Kuitenkin Sumu livahti pois alta. Ajattelin, että on ehkä hivenen aikaista ja paikat ei oo vielä tarpeeksi pehmeät.

Oliver lähti Sumun luokse ja oli yön laulellut suloaarioita morsiamen kaipuussaan.. Aamulla pariskunta oli käynyt yhdessä lenkillä, jossa Sumu oli auliisti tarjonnut itseään Oliverille. Loppuun saakka astuminen ei kuitenkaan onnistunut. Koska oli lämmin päivä, sovittiin, että koirat pidetään muutaman tunnin erillään lepäämässä. Ajelin Sumun luon päivällä ja kokeilimme taas. Heti pihalle päästyään Sumu seisoi hetken häntä sivulla, mutta kun Oliver hyppäsi selkään, Sumu murahti ja sen jälkeen tarjosi Oliverille vain irvistelyjä ja murinaa. Kävimme kävelyllä, mutta tilanne tuntui vain pahenevan.

Otimme taas aikalisän ja koirat viileään sisälle tauolle. Myöhemmin illan aikana Sumu kylmeni täysin, ei päästänyt Oliveria lähelleenkään, eikä enää missään tilanteessa kääntänyt häntäänsä.

Päädyimme siihen lopputulokseen, että todennäköisesti juoksu oli tietämättämme alkanutkin jo aiemmin ja näin ollen tärpit olikin menossa ohi, eikä tulossa niinkuin oletin. Koska koirilla on aikamoinen stressi olla saman katon alla tuollaisessa tilanteessa, enkä voi Pikin juoksun takia ottaa Oliveria meillekään, päätimme palauttaa Oliverin tänään kotiinsa.

Oliverin puolustukseksi sanottakoon, että se ei nartun murinoista ottanut itseensä, vaan sitkeästi yritti liehitellä ja lämmitellä. Se toimi taas samalla tavoin kuin Pikin kanssa, eli rauhallisesti ja sinnikkäästi se hoiti homman. Valitettavasti valmiiksi asti ei päässyt, mutta sanoisin kyllä, ettei vika ollut uroksessa. Vaan vain väärässä ajoituksessa.

Harmittaa melkoisesti, koska Sumun iän huomioiden tämä oli aikalailla "nyt tai ei koskaan"-tilanne. Sumu siis jatkaa normaalia arkeaan kotona, kaunis puuhkahäntä heiluen. Minä tallennan kokemusten arkistoon itselleni tiedon, että vastaavien erittäin siistien narttujen kohdalla vastedes pidetään Serla-sulkeisia päivittäin juoksua odottaessamme.

Nyt sitten vaan katse tulevaisuuteen. Seuraavaksi odottelen Nokin juoksun alkamista ja toivotaan, että kaikki taivaan planeetat ovat sitten oikeissa asennoissa ja saadaan astumiset onnistumaan. Nokilla on arvioni mukaan tärpit jo melko aikaisessa vaiheessa, yleensä se on seissyt Pikille jo juoksun 9.-11. pvä. Seurataan tilannetta siis tarkasti, ettei pääse käymään kuten Sumun kans. Noki onneksi on nuori koira, ja sillä ei oo samanlainen "pakkorako", vaan jos nyt ei onnistu niin yritämme vain seuraavasta juoksusta sitten uudelleen.

Suunnitelmista käytäntöön ; Sumun juoksu on alkanut!

Eilen sain puhelun Sumun (Seitavuoren Skoaddu) omistajalta ja uutinen oli odotettu; juoksu alkoi nyt. Ensiviikolla haen sulhasehdokas Oliverin (Tuiskuturkin Waltias) meille muutamaksi päiväksi ja toivotaan, että pariskunnalla kemiat kohtaavat.

Lähipäivinä kirjoittelen tarkempaa esittelyä Sumusta ja Oliverista. Oliverista löytyykin jo kuvia tästä blogista http://pikkupiksutit.blogspot.fi/2014/10/hormonihoyryja-ja-toisenkin-uroon.html 

Tämä pentue siis tulee syntymään ja kasvamaan Sumun omassa kodissa Vantaalla. Olen itse mukana astutuksessa, synnytyksessä ja vierailen säännöllisesti pentujen luona. Kyse on ns. jalostuslaina- ja yhteistyöpentueesta. Siitäkin vielä lisää myöhemmin.

Noki ja kesäsuunnitelmat

Wuhh!

Minä olen iloinen pieni koira, jolla on monta nimeä niin kuin rakkailla lapsilla aina. Virallisesti olen Havukorven Pihkainen Petäjä ja noin useimmiten tottelen nimeä Noki. Lisäksi olen Pikkumusta, Noksupoksu, Lapinkääpiö, Mustapossu, Porsas jne.

Synnyin Oulussa ihanan Neeka-emän esikoistyttäreksi. Meitä oli semmoinen siskojengi, koska pentueeseen ei syntynyt yhtään urosta. Neeka oli vähän niin kuin lainassa Marialla, minun kasvattajatätillä. Nykyinen emäntäni oli vuosia ihaillut Neekaa ja miettinyt mielessään, että joskus tahtoisi Neekan pennun. Kun minä sitten synnyin, niin se tuli ihan sairaaksi ja lopulta osti jopa omakotitalon, että sai itselleen toisen koiran, eli minut! Minulla on kaksi siskoa ja emäntä pyysi Mariaa valitsemaan pennuista semmoisen suht rauhallisen, mutkattoman ja reippaan otuksen. Maria valitsi minut ja emäntä on sanonut ainakin tuhansia kertoja, ettei olisi paremmin voinut valita.

Minut haettiin uuteen kotiin komeasti asuntoautolla. Siellä minua odotti Piki-rouva, joka sanoi mulle heti ovella, että se on sitten niinku perheen karvaisten pomo ja jos se on mulle ok, niin tervetuloa perheeseen. Viestitin Pikille heti, että se on tosi cool ja niin meidän ystävyys sitten alkoi.

Olen ollut alusta asti hirveen helppo koira. Minusta parasta on, kun saan hengata emännän mukana ja perheen ihmislapset on myös mulle ihan hirmuisen tärkeitä. Pakko toki mainita kolmas maailmani tärkein asia ja se on ruoka. Emäntä sanoo, että olen iloinen ja hellyttävä häslääjä ja minusta elämä vaan on ylipäätään ihan mielettömän kivaa! Olen usein kuullut, että minulla into korvaa puuttuvan älyn. En tiedä mitä se tarkoittaa, mutta emäntä on aina kauheen hyväntuulinen, kun se niin sanoo, eli kai se on positiivinen juttu.

Me ei olla emännän kanssa harrastettu koskaan mitään sen kummempaa. Ruuan perässä teen kyllä erinäisiä temppuja ja olen nopea oppimaan. Keskittymiskyky vaan ei oo mun vahvuuksiani, olen enempi semmoinen menevä tyyppi. Tulen onnelliseksi, kun näen, että emäntä on onnellinen. Se sanookin, että mulla on miellyttämisenhalua paljon enemmän kuin Pikillä. Tottelen hienosti myös ihmislapsia ja tytöt lenkittääkin minua paljon. Minä kun en karkaile enkä välitä vastaantulevista koirista.

Itseasiassa vieraat koirat jännittää minua jonkin verran ja olen todennut, että niistä ei kannata välittää. "Poissa silmistä, poissa mielestä" on minusta tosi viisas neuvo. Emäntä sanookin, että olen välinpitämätön muita koiria kohtaan. Sama oikeastaan pätee hyvin moniin eläimiin. Lenkillä en koskaan lähde minkään eläimen perään, olipa se sitten pupu, poro tai lintu. En oikein tiedä mitä niille pitäis tehdä, joten minusta on paljon kivempi mennä vaan emännän luo ja yleensä siitä saa vielä namia!

Sen sijaan uusia paikkoja en juurikaan jännitä ja emäntä sanoo, että olen erittäin alustavarma. Kiipeän vaikka minne ja kuljen hyvin sutjakkaasti erilaisilla pinnoilla ja kummallisissa paikoissa. Vaikka Piki onkin tosi cool, niin minusta se on näissä hommissa vähän nynny. Minä vaan menen enkä mieti, ja välillä emäntä vähän haukkoo jopa henkeään minun moovseja katsellessaan. Mutta en minä oo koskaan itseäni loukannu!

Joskus olen ollut emännän mukana paikassa, jossa on ihan hirveesti koiria ja jossa joku vieras ihminen kopeloi minua. Missikisoiksi taisi emäntä niitä kutsua. Siellä hengaan emännän jalkojen juuressa, saatan nukkuakin ihan rauhassa. Mutta siellä missikehässä minua hieman jännittää, jos on paljon muita koiria ympärillä. Jos mulla jännittää, niin menen vaan lähemmäksi emäntää ja tapitan nätisti silmiin. Siellä missikisoissa (virallisessa ja PLS Katselmuksissa) on kehuttu, että olen tosi nätti. Mulla on voimakas luusto, kaikki jalat sojottaa oikeaan suuntaan, liikun tosi nätisti ja mulla on kuulemma myös alaleuka! Turkki mulla on nätti ja helppohoitoinen, aika paksukin. Yks tuomari sanoi, että mulla on liian vaaleat silmät. Se on ehkä ihan totta, mutta osaan kuitenki katsoa niillä tosi kauniisti.

2-vuotis synttäreiden jälkeen emäntä vei minut koirien kummitusrataan! Se oli aika ihme homma, siellä oli tosi kummasti käyttäytyviä ihmisiä, rämiseviä tynnyreitä ja outo ihan pimeä huone. Emäntä puhui jostain luonnetestistä. Ihan hyvin se siitä selvis, ja minä lähinnä vaan hengasin sen mukana siellä. Tuomaritkin siellä oli ja ne kertoi, että olen hauska pieni otus. Kuulemma kerron kovasti kaikille, että olen semmonen kiltti, pieni ja harmiton, jostain mielistelevästä ja pehmeästä ne puhui. Mutta nekin huomasi, että emäntä on mulle tosi tärkee juttu. Ne huomas, että teen mitä vaan ja meen minne vaan, jos vaan emäntä on vieressä. Koska jos mulla pelottaa niin katson vaan emäntää ja jos se sanoo, että homma on ok niin se riittää mulle. Se pimeä huone oli tuomaritätin mielestä minun bravuuri, siellä liikuin tosi ketterästi ja innoissani. Lisäksi ne kehui, että vaikka kerään henkistä kuormaa, niin osaan myös hienosti purkaa sitä. Saatiin emännän kanssa sieltä kummitusradasta +84 pistettä. Tuomaritätien mielestä olin liian nuori niin hurjaan touhuun, mutta kun siinä oli 2v ikäraja niin pitihän sitä kokeilla!

Täällä kotona arjessa olen kauheen ihana ja helppo. En ole koskaan tuhonnut mitään värikyniä kummempaa. Kun emäntä on kotona, seuraan sitä joka paikkaan. Mutta jos se lähtee vaikka töihin, niin jään ihan nätisti nukkumaan sohvalle, enkä ole koskaan itkenyt perään. Mulla on Pikin kans oma aidattu piha ja siellä tykkään rallatella aina välillä. Mutta en jaksa silleen innostua pihan vahtimisesta kuin Piki, vaan paljon mielummin kömmin emännän kainaloon sohvalle nautiskelemaan elämästä.

Ruoka on mulle pyhä asia ja koska emäntä laittaa minua vähän väliä laiharille, niin mulla on pakko olla omatoiminen tässä asiassa. Oon tosi näppärä ja kekseliäs, jos haistan jotain kivaa syötävää kaapista, saunanlauteilta tai pöydiltä. Tämä on ainoo asia, mistä tulee välillä oikeesti sanomista emännältä. Mutta en vaan mahda itselleni mitään, ja luulen emännän jollain tapaa ymmärtävän kun samanlainen holtiton syöjä se on itsekin.

Muutaman kerran ollaan käyty emännän kans myös eläinlääkärissä. Siellä minua on aina ihailtu ja kehuttu maailman kilteimmäksi koiraksi. Olen saanut ihan erityismaininnan kultaisesta luonteestani. Kerran minut laitettiin siellä ihan tainnoksiin ja emäntä sanoi, että multa kuvattiin lonkat ja kyynärät. Lonkat on kuulemma B/B ja kyynärät 0/0. Samalla kertaa kopeloitiin polvet ( 0/0). Silmät on tutkittu kahdesti täysin terveiksi. Sitten minusta on myös otettu verta. Siitä sai namia ja oli ihan pikku juttu. Verestä on tutkittu TGA-kilpparijuttu joka oli negatiivinen. Ja lisäksi kolme geenitestiä (Pompentauti, prcd-PRA ja DM) ja olen niiden kaikkien osalta ihan terve. Kerran jouduttiin kiireellä eläinlääkäriin, kun olin tullut emännän työvuoron aikana tosi kipeeksi. Se oli vähän semmonen "ahneella on paskanen loppu"-tarina, sillä kivun syyksi paljastui suolitukos, oli tullu vedettyä vähän rustoluuöverit. Onneksi helpotti ihan öljyllä, eikä tarvinu alkaa sen isommin leikkailemaan tmv. Muutoin olen ollut ihan terveenä ja erittäin kaikkiruokainen.

Piki-rouva sai viime marraskuussa peräti kymmenen kauhukakaraa. Aluksi olin ihan pihalla niiden kans, en oikein tajunnu mitä ihmettä ne on ja mitä niiden kans pitäs tehdä. Mutta aika pian huomasin, että ne onki tosi ihania pikkutyyppejä. Minusta tuli niiden virallinen leikkitäti ja emäntä oli kauheen ylpee minusta!

Nyt, kun kohta täytän kolme vuotta, emäntä haluaa minullekin pentuja. Olen itse aika innoissani asiasta, vaikka en ihan hahmotakaan mitä kaikkea se tarkoittaa. Niin kuin kaikissa asioissa, myös juoksuissani olen nopea tyttö. Juoksut tulee 5,5kk välein ja seuraavaa emäntä oottelee alkavaksi kesä-heinäkuun vaihteessa. Silloin kuulemma mennään kahden ihanan poikakoiran luo ja muuta mulle ei oo vielä kerrottu. Emäntä saa nyt siis teille kertoa, mistä on kyse, laitan sillä välin muutaman juuri tänään otetun kuvan minusta. Kuvat otti emännän kaveri Maija.

Ja sitten ihan oikeisiin pentusuunnitelmiin.

Noki tuli minulle alunperinkin sillä ajatuksella, että jos kaikki menee hyvin, se tekee aikuisena pentueen tai kaksi. Aloin etsiä sille sopivia uroksia viime vuoden syksyllä ja ajatuksenani oli, että astutan sen nyt kesän juoksusta, sen ollessa n. 3-vuotias. Millaista urosta sitten etsin? Noh, sen piti olla vähintään 6-vuotias, eikä aiempia pentueita saisi olla. Luonteen puolesta kaipasin Nokille semmoista rauhallista, itsevarmaa, omilla tassuillaan seisovaa urosta, jossa saisi olla vähän "henkistä munaa", Nokin ollessa hyvin pehmeä narttu. Suvultaan katselin ensisijaisesti uroksia, joiden takaa ei löytyisi tiettyjä paljon kantaan levinneitä koiria, jotka puuttuvat Nokinkin sukutaulusta. Ulkonäöllisesti minulla ei ollut suuria kriteereitä, koska Noki on rakenteeltaan niin hyvä. Se paikkaisi tarvittaessa uroksen puutteita. Sairausriskeistä Nokin suvussa selkeästi esiintuleva on autoimmuunisairaudet. Koska riskitöntä urosta ei ole olemassakaan, niin rajasin homman niin, ettei ihan lähisuvussa saisi sairauksia olla.

Aikani etsittyäni löysin kaikki kriteerit täyttävän, vallan kivan näköisenkin uroksen, jonka omistaja vieläpä innostui ajatuksesta saada urokselleen jälkeläiset. Aloimme siis odottaa kevättä, jolloin Noki ja uros kävisivät silmätarkissa.

Ennen silmätarkastuksia sitten Nokin kasvattaja ilmoitti, että Nokin siskolla epäillään kaihia. Koska Nokille valitsemani uroksen veljellä on kaihi, niin löin pentusuunnitelmat kokonaan jäihin. Päätin, että odotan Nokin siskon uusintasilmätarkin ja mietitään jatkoa sitten. Homman sinetöi tieto, että Nokille kaavailemani uros oli mennyt silmätarkkiin ja silläkin löytyi silmistä kaihi.

PLS kevätkokouksessa hyväksyttiin paimensukuiseksi kaksi uutta rotuunotettua suomenlapinkoiraa. Näistä toinen, Rölli, oli paikalla Katselmuksessa ja kevätkokouksessa. Ihastelin sen rauhallista ja ystävällistä olemusta. Rölli jäi alitajuntaani ja sydämeeni muhimaan. Kyselin siitä kautta rantain vähän enemmän ja päädyin myös noin ajatuksen tasolla selvittämään, olisiko sitä saatavilla Nokille sulhoksi. Sain myöntävän vastauksen Röllin omistajalta. Mutta en oikein kuitenkaan ollut varma.. Ensinnäkin, olen ihan julkisesti sanonut useita kertoja, että olen hieman "allerginen" nuorten urosten käytölle. Liputan kovasti jo aikuiseen ikään ehtineiden, vanhempien urosten käytön puolesta. Rölli on vasta reilu 2-vuotias. Toiseksi sillä on toisesta kyynärästä tuloksena 1 eli sillä on lievä kyynärvika. Se ei toki sulje koiraa jalostuksesta pois, mutta on asia, mitä pitää oikeasti miettiä. Kolmanneksi, Nokin suvussa on etenkin kilpirauhasen vajaatoimintaa ja nyt ehkä kaihiakin, samoin sieltä löytyy epilepsiaa. Riskitöntä yhdistelmää ei ole eikä tule, mutta Röllin sairausriskeistä ei ole oikeastaan mitän tietoa. Ts. yhdistelmä olisi aikamoista venäläistä rulettia, mitä sairauksiin tulee. Jäin miettimään asiaa hyvin ristiriitaisissa tunnelmissa.

Viikko sitten olin työkaverini luona kylästelemässä. Hänellä on kaksi ns. valtalinjan lapinkoiraa, joista toisella uroksella oli juuri käynyt narttu astutettavana. Katselin siinä huvin vuoksi yhdistelmää koiranetistä ja huokaisin ihastuneena, kun katsoin yhdistelmän sukukatokerrointa kahdeksalla polvella. Paimensukuisissa olen voinut korkeintaan unelmoida moisista. Samana päivänä luin Pikin kasvattajan Kirstin ajatuksia kasvattamisesta hänen blogissaan ( http://suakkuna.blogspot.fi/2015/05/mansin-ja-rannun-historia-pentue.html ) Mielessäni kävi oikein humahdus, kun tajusin, että voin maailman tappiin asti pyöritellä sairausriskejä paperilla, miettiä, soutaa ja huovata. Mutta tosiasia on, että kaikista eniten meidän rotulinja tarvitsee uutta verta, laajempaa geenipoolia. Lisäksi geenitestein testattavia sairauksia lukuunottamatta seilaamme täysin tuurin varassa. Lopulta olemme täysin geeniarpajaisten varassa siinä, mikä yksilö sairastuu tai ei sairastu johonkin perinnölliseksi luokiteltavaan sairauteen.

Siinä se päätös syntyi; haluan Röllin geenit talteen ja haluan tehdä sen mahdollisimman nopeasti. Astutan Nokin heti seuraavasta juoksusta. Rölli ON nuori, ja toivottavasti sillä on vielä ainakin kymmenen vuotta aikaa lisääntyä. Mutta ikinä ei voi tietää, mitä sattuu ja Rölli on niin arvokas paimensukuiskannalle, ettei sitä sovi tuhlata. Pyörrän sanani ja periaatteeni ja käytän nuorta urosta. Jalostustoimikunta ei anna hyväksyntää koiralle, jolla on kyynärälausuntona jotain muuta kuin 0, joten jtk hyväksyntää ei Noki x Rölli-yhdistelmä saanut.

Rölli, kuva: Sanna Kalliosaari

Rölli, kuva: Sanna Kalliosaari

Jotta en ihan rappiolle joutuisi periaatteideni kanssa, päätin samantien kokeilla taas kaksoisastutusta. Toiseksi urokseksi halusin ehdottomasti jo iäkkäämmän ja sellaisen, jolla olisi sukunsa puolesta annettavaa paimensukuisille. Katseeni kääntyivät urokseen, johon sain tutustua viime vuonna. Kyseessä on Atte, virallisesti Pukranvaara Bajan Ceargu. Atte on syksyllä 10v täyttävä uros, jolla ei ole jälkeläisiä. Myöskään yksikään sen pentuesisaruksista ei ole sukua jatkanut ja tietojeni mukaan Atte on todennäköisesti ainoa, jolle se on ylipäätään enää mahdollista. Atte on suvultaan hieman vähemmän paimensukuiskantaan levinnyttä linjaa ja siltä osin olisi tärkeää saada sen geenit  jatkumaan. Atte itse on terve, suhteellisen pienikokoinen, ystävällinen uros. Sillä on ollut nuorempana muutama kipukohtaus, joille ei tutkimuksissa ole syytä löytynyt, mutta niiden epäillään olleen suolistoperäisiä. Nyttemmin niitä ei enää ole ollut. Aten takana on myös autoimmuunisairauksia, epilepsiaa ja kaihia, eli siinä mielessä se ei ole ihanteellinen uros Nokille. Laitan kuitenkin toivoni siihen, että se itse on terve yksilö ja sillä on lähisuvussaan useita terveen ja pitkän elämän eläneitä koiria. Sen sisaruksilla ei myöskään tiettävästi ole esiintynyt em sairauksia. Yksi sisarus on kuulemani mukaan lopetettu nuorena pitovaikeuksien vuoksi. Jalostustoimikunta hylkäsi Atte x Noki-yhdistelmän liian suuren kilppaririskin vuoksi.

Atte, kuva: Teija Parviainen

Röllillä ja Atella on maantieteellistä etäisyyttä reipas 700km, mikä tuo omat haasteensa kaksoisastutukselle. Mutta koska kesäyöt ovat valoisat ja hyvällä todennäköisyydellä minulle sattuu lomaakin juuri astutuksen aikoihin, niin eiköhän me selvitä. Voihan se olla, että kumpikaan uros ei edes astu tai että Noki sanoo haista huilu molemmille, mutta toivossa on hyvä elää. En ole vielä päättänyt, kummalla uroksella käymme ensin, mutta jokatapauksessa peräkkäisinä päivinä ne tulevat astumaan, tai sitten toinen aikaisin aamulla ja toinen myöhään illalla. Mitään pakkopakkoa ei pentuja ole saada, Noki on nuori ja sillä on kyllä aikaa. Mutta toki toivon kovasti paljon, että saisimme ihanan syyspentueen, jossa olisi vieläpä pentuja molemmille uroksille. Mutta se on hurjan paljon toivottu, ja nöyränä odotan, mitä tuleman pitää.

Yhdistelmät jalostustietokannassa:
http://jalostus.kennelliitto.fi/frmSukutaulu.aspx?RekNoI=ER47262/14&ReknoE=FI45419/12
ja

http://jalostus.kennelliitto.fi/frmSukutaulu.aspx?RekNoI=ER52402/05&ReknoE=FI45419/12
Jos sinulla heräsi alustava kiinnostus tällaiseen "Geenit talteen"-pentueeseen, niin kerron mielelläni lisää ihan kaiken mitä haluat tietää. Minut tavoittaa parhaiten sähköpostitse, sp. osoite on juovattaan@luukku.com

Jos pentuja saamme, ne tulevat syntymään ja kasvamaan lapsiperheen arjen keskellä. Ne saavat valloittaa talomme, pihamme ja sydämemme. Ne luovutetaan rekisteröityinä, madotettuina, asianmukaisesti sosiaalistettuina, eläinlääkärin tarkastamina, polveutumis- ja pentutestattuina.

Pentueesta tulen todennäköisesti sijoittamaan yhden uros- ja yhden narttupennun, eli mikäli sinua kiinnostaisi senkaltainen yhteistyö, niin odotamme viestiäsi innolla :)

T. Noki ja Mirja

Iina

Sääskisuon Kuunkajon Neito muutti eilen pohjoisesta etelään. Automatka sujui alun varsin äänekkään protestoinnin jälkeen rauhallisesti.

Pentu vietti meillä vajaan vuorokauden tutustuen Pikiin, Nokiin, kissaan ja meihin ihmisiin. Rohkea, reipas, ääntään rakastava penneli!

Tänään vein pennun sen omille ihmisille Vantaalle. Oli ihanaa huomata, miten hyvin pennun tuloon oli valmistauduttu ja miten lämpimästi koko perhe uutta perheenjäsentä odotti. Pikkuinen sai kutsumanimekseen Iina ja asettui hyvin reippaasti taloksi. Oma piha otettiin haltuun iloisesti hyppien, ja heti alkuun Iina päästi sisäisen puutarhurinsa valloilleen. Perheen lapsiin Iina suhtautui iloisen kiinnostuneena. Ruokakin maistui heti ja omalle pienelle peitolleen se käpertyi nukkumaan, kun väsy alkoi painaa.

Oli ihanaa viettää pieni hetki pentuarkea, mutta hyvillä mielin jätin pennun oman perheensä huomaan.

Julia-tyttömme ja Iina, kasvattajan luota lähdössä pitkälle kotimatkalle. Kuva: Merja Soudunsaari

Iina meidän pihassa. Tykkäsi kovasti köysileluista ja leikki niillä Nokin kanssa.